Kovin on ollut hiljaista blogirintamalla. Ei ole ollut mitään kerrottavaa. Jalka paranee hitaasti, ainakin toivon sen paranevan. Hyvillä kengillä voin jo kävellä melkein normaalisti, paljain jaloin täytyy päkiää varoa. Kovaa iskua jalka ei kestä, joten en edes haaveile vielä juoksemisesta. Tukholman kotimatkalla vielä googletteli syksyn maratontapahtumia, nyt tuntuu, että taidan seuraava kerran olla maratonin lähtöviivalla ensi keväänä Tukholmassa. Joko Aku varataan reissu?
Nyt pakkolepo vain lisääntyy, sillä korjasin mukaani kesälenssun, ja tällä hetkellä luovin tietäni läpi nenäliinameren, kurkkupastillien ja yskänpuuskien. Lisähöysteenä hurmaava korvasärky. Parempaa viikonloppua teille. :)
lauantai 15. kesäkuuta 2013
torstai 6. kesäkuuta 2013
Toipuvan aika on pitkä
Kävin maanantaina lääkärissä näyttämässä jalkaani, ja hän passitti minut oitis röntgeniin. Valitettavasti(?) röntgenkuvista ei löytynyt mitään. En tiedä mitä ajatella, toisaalta olisi hyvä, jos jalka ei olisi murtunut, mutta toisaalta - mikä sitä sitten vaivaa? Ei tuollaista kipua ihan vain sattumalta kai tule.. Lisäksi, olen saanut kuulla kuinka rasitusmurtumat eivät kenties ollenkaan näy röntgenissä, vaan magneettikuvaan pitäisi mennä. Ilmeisesti lääkäriä ei vaivan laatu kiinnostanut sen kummemmin. :/ Ajattelin nyt odotella ainakin ensi viikkoon, jos jalka on silloin vielä kipeä, etsin käsiini jonkun yksityisen urheilulääkärin... Jalka on onneksi jo parempi, sille voi jo vähän varata painoa. Ei kovasti, mutta vähän. Joka päivä paremmin. Melkein ahdistaa sekin, että jalka paranee ja jää mysteeriksi, että mikä sitä vaivasi.
sunnuntai 2. kesäkuuta 2013
Haaveet kaatuu
En voinut mä aavistaa
Kun kotipiha jäi mun taa,
mihin tiemme vei
Tästä piti tulla iloinen postaus. Sellainen, jota lukiessa hymyilyttäisi vielä vuosienkin päästä. Kyllä te tiedätte miten iloinen ihminen olisi saavuttaessaan jotain suurta ja ihanaa, joka on aikaisemmin ollut aivan mahdotonta ja utopistista, ja lopultakin kaukaiselta tuntuva haave.
Haaveeksi se nimittäin jäi vieläkin. Ja tunnelmia kaikista parhaiten kuvaakin Jore Marjarannan biisi Haaveet kaatuu. Se kun soi päässäni taukoamatta sillä hetkellä kun sammutin sykemittarini, kun annoin ensiapuhenkilön leikata chippini pois kengästä ja kun stadionia kohti nilkuttaessani revin numerolappua irti rinnasta.
Kaiken piti mennä hyvin. Minä olin treenannut, tankannut ja muistanut juoda paljon. Menomatkalla varmuus kasvoi, että jos aloitan riittävän hiljaa, niin pääsisin kyllä maaliin. Lähtisin 5:30 jäniksen mukaan ja nauttisin. Ennen lähtöä kävin vielä varmuudeksi hakemassa rannekkeen 5:30-vauhdilla. Ennen lähtöä otin kuvia ihmismassasta ja mietin, että kohta se tapahtuu, kohta päästään matkaan. Ja niin päästiinkin. Jänis kyllä aloitti hirmuisen lujaa, enkä koskaan häntä/heitä saavuttanut, ja jo ensimmäisellä kilometrillä päätin juosta itsekseni. Rauhoitin vauhtia ja annoin ihmisten mennä ohi. Nautin maisemista ja hyvästä kannustuksesta, iloisista ihmisistä reitin varrella ja radalla.
Kolmen kilometrin kohdalla näin ensimmäisen keskeyttäneen ja toivoin, etten itse joutuisi samaan. Samalla kuitenkin ensimmäistä kertaa tunsin jotain vasemmassa jalassa. Nimenomaan tunsin, siihen ei sattunut. Ajattelin, että antaa tuntua ja jatkoin juoksua. Joskus noin kahdeksan kilometrin kohdalla päähäni hiipi huomio siitä, että nyt tuo tuntemus oli kasvanut, ja tuntui joka askeleella hieman enemmän. Ajattelin edelleen, että ehkä se menee ohi. Viidentoista kilometrin kohdalla tajusin, että jalkaan sattuu joka askeleella enemmän.
Siitä alkoi oma kahden kilometrin helvettini. Toivoin, että kipu menisi ohitse, mutta tiesin, ettei se menisi. Yritin kävellä, sekin sattui. Mietin vaihtoehtoja, jättäisinkö kesken vai juoksisinko niin pitkälle etten enää voisi ollenkaan laittaa jalkaa maahan (ja toivoisin, että se hetki olisi vasta maalissa). En voinut estää kyyneleitä, kun mietin lopettamista. Enhän minä Tukholmaan asti tullut keskeyttämään. Minä tulin voittamaan itseni. Mutta jokainen askel muistutti siitä, että jos kohta en lopettaisi juoksemista, niin jalalla ei pian käveltäisi ollenkaan. Ja mielessäni kolkutti myös muistikuva edellisillan infotilaisuudesta, jossa kerrottin 16-17km olevan paras kohta keskeyttää, koska stadion on lähellä. Niinpä kun näin 17km pisteellä ensiaputeltan, kävelin sinne ja sain kuulla suosittelun kävellä stadionille ja ottaa kotona yhteyttä lääkäriin. Edelleen mieli teki kiellosta huolimatta lähteä jatkamaan, joten annoin ensiapuhenkilön leikata chipin pois kengästä ja lähdin kyyneleet silmissä kävelemään stadionille.
Haaveet kaatuu,
varjot saapuu
Ette usko kuinka kamalaa se oli. Koko talven haaveeni ja unelmani oli romuna. Niin lähellä, ja niin kaukana. Tunsin oloni todella surkeaksi ja mieli teki vain jäädä itkemään katukivetykselle. Uudelleen sain kyyneleet silmiini, kun stadionilla omat varusteeni saadakseni piti kävellä ohi paikasta, jossa chippien irroittajat hurrasivat jokaiselle maaliin saapuneelle ja jakoivat finisher-paitoja. Olo oli sellainen, että halusin vain äkkiä kotiin. Laivan hytissä vielä odotti ostamani pieni kuoharipullo, joka oli tarkoitus korkata maaliin pääsyn jälkeen. Jäi korkkaamatta. Illan vietin itsekseni itkeskellen ja tulevaa miettien.
Suurin harmituksen aihe kun on se, että juoksu tuntui hyvältä. Minulla oli voimia. Vauhti oli oikea, ja ilman kipua olisin voinut jatkaa vaikka kuinka. Mutta en voinut. Jos olisin vain väsynyt, niin olisin voinut yrittää tsempata ja jaksaajajaksaajaksaa, mutta kun en voinut enää juosta askeltakaan, niin vaihtoehtoja ei ollut, eikä tsemppaaminen auttanut.
Vamman laatu on edelleen arvoitus, pelkään sen olevan jonkunlainen rasitusmurtuma, mutta toivoisin sen olevan jotain ohimenevää. Ohimenevältä se ei kyllä tunnu, sillä päkiälle en voi varata painoa ollenkaan. Huomenna otan yhteyttä työterveyshuoltoon ja toivon saavani selvyyttä asiaan. Toivon voivani pian pystyä ilmoittautumaan uudelle maratonille, mutta pelkään vaivan vaativan pitkää parantelua.
Kun kotipiha jäi mun taa,
mihin tiemme vei
Tästä piti tulla iloinen postaus. Sellainen, jota lukiessa hymyilyttäisi vielä vuosienkin päästä. Kyllä te tiedätte miten iloinen ihminen olisi saavuttaessaan jotain suurta ja ihanaa, joka on aikaisemmin ollut aivan mahdotonta ja utopistista, ja lopultakin kaukaiselta tuntuva haave.
Haaveeksi se nimittäin jäi vieläkin. Ja tunnelmia kaikista parhaiten kuvaakin Jore Marjarannan biisi Haaveet kaatuu. Se kun soi päässäni taukoamatta sillä hetkellä kun sammutin sykemittarini, kun annoin ensiapuhenkilön leikata chippini pois kengästä ja kun stadionia kohti nilkuttaessani revin numerolappua irti rinnasta.
Kaiken piti mennä hyvin. Minä olin treenannut, tankannut ja muistanut juoda paljon. Menomatkalla varmuus kasvoi, että jos aloitan riittävän hiljaa, niin pääsisin kyllä maaliin. Lähtisin 5:30 jäniksen mukaan ja nauttisin. Ennen lähtöä kävin vielä varmuudeksi hakemassa rannekkeen 5:30-vauhdilla. Ennen lähtöä otin kuvia ihmismassasta ja mietin, että kohta se tapahtuu, kohta päästään matkaan. Ja niin päästiinkin. Jänis kyllä aloitti hirmuisen lujaa, enkä koskaan häntä/heitä saavuttanut, ja jo ensimmäisellä kilometrillä päätin juosta itsekseni. Rauhoitin vauhtia ja annoin ihmisten mennä ohi. Nautin maisemista ja hyvästä kannustuksesta, iloisista ihmisistä reitin varrella ja radalla.
Kolmen kilometrin kohdalla näin ensimmäisen keskeyttäneen ja toivoin, etten itse joutuisi samaan. Samalla kuitenkin ensimmäistä kertaa tunsin jotain vasemmassa jalassa. Nimenomaan tunsin, siihen ei sattunut. Ajattelin, että antaa tuntua ja jatkoin juoksua. Joskus noin kahdeksan kilometrin kohdalla päähäni hiipi huomio siitä, että nyt tuo tuntemus oli kasvanut, ja tuntui joka askeleella hieman enemmän. Ajattelin edelleen, että ehkä se menee ohi. Viidentoista kilometrin kohdalla tajusin, että jalkaan sattuu joka askeleella enemmän.
Siitä alkoi oma kahden kilometrin helvettini. Toivoin, että kipu menisi ohitse, mutta tiesin, ettei se menisi. Yritin kävellä, sekin sattui. Mietin vaihtoehtoja, jättäisinkö kesken vai juoksisinko niin pitkälle etten enää voisi ollenkaan laittaa jalkaa maahan (ja toivoisin, että se hetki olisi vasta maalissa). En voinut estää kyyneleitä, kun mietin lopettamista. Enhän minä Tukholmaan asti tullut keskeyttämään. Minä tulin voittamaan itseni. Mutta jokainen askel muistutti siitä, että jos kohta en lopettaisi juoksemista, niin jalalla ei pian käveltäisi ollenkaan. Ja mielessäni kolkutti myös muistikuva edellisillan infotilaisuudesta, jossa kerrottin 16-17km olevan paras kohta keskeyttää, koska stadion on lähellä. Niinpä kun näin 17km pisteellä ensiaputeltan, kävelin sinne ja sain kuulla suosittelun kävellä stadionille ja ottaa kotona yhteyttä lääkäriin. Edelleen mieli teki kiellosta huolimatta lähteä jatkamaan, joten annoin ensiapuhenkilön leikata chipin pois kengästä ja lähdin kyyneleet silmissä kävelemään stadionille.
Haaveet kaatuu,
varjot saapuu
Ette usko kuinka kamalaa se oli. Koko talven haaveeni ja unelmani oli romuna. Niin lähellä, ja niin kaukana. Tunsin oloni todella surkeaksi ja mieli teki vain jäädä itkemään katukivetykselle. Uudelleen sain kyyneleet silmiini, kun stadionilla omat varusteeni saadakseni piti kävellä ohi paikasta, jossa chippien irroittajat hurrasivat jokaiselle maaliin saapuneelle ja jakoivat finisher-paitoja. Olo oli sellainen, että halusin vain äkkiä kotiin. Laivan hytissä vielä odotti ostamani pieni kuoharipullo, joka oli tarkoitus korkata maaliin pääsyn jälkeen. Jäi korkkaamatta. Illan vietin itsekseni itkeskellen ja tulevaa miettien.
Suurin harmituksen aihe kun on se, että juoksu tuntui hyvältä. Minulla oli voimia. Vauhti oli oikea, ja ilman kipua olisin voinut jatkaa vaikka kuinka. Mutta en voinut. Jos olisin vain väsynyt, niin olisin voinut yrittää tsempata ja jaksaajajaksaajaksaa, mutta kun en voinut enää juosta askeltakaan, niin vaihtoehtoja ei ollut, eikä tsemppaaminen auttanut.
Vamman laatu on edelleen arvoitus, pelkään sen olevan jonkunlainen rasitusmurtuma, mutta toivoisin sen olevan jotain ohimenevää. Ohimenevältä se ei kyllä tunnu, sillä päkiälle en voi varata painoa ollenkaan. Huomenna otan yhteyttä työterveyshuoltoon ja toivon saavani selvyyttä asiaan. Toivon voivani pian pystyä ilmoittautumaan uudelle maratonille, mutta pelkään vaivan vaativan pitkää parantelua.
torstai 30. toukokuuta 2013
Viime hetken pakkauspohdintoja
Huomenna tähän aikaan olen jo laivalla menossa kohti Tukholmaa, ja todennäköisesti aika jännittyneenä. Reissu alkaa huomenna jo aamusta, kun hyppään junaan, joka ensin vie minut Helsinkiin. Nyt alkavatkin olla viimeiset hetket pakata, ja ajattelin höpötellä teille muutaman mieltäni askarruttavan ajatuksen.
Mutta ensimmäiseksi hyvät uutiset, juoksuhousut löytyivät! Tilasin maanantaina eräästä nettikaupasta kahdetkin, mutta ne postitettiin vasta tänään, joten eivät ehdi perille. Kuin sattumalta päädyin tänään erääseen koulutukseen Seinäjoelle ja vielä suurempana sattumana eräs kimppakyytiläinen kysyi, että olisiko kenelläkään mitä sitä vastaan jos kotimatkalle lähdettäisiin vasta kun hän on saanut käydä urheilukaupassa. En tietenkään pistänyt vastaan, ja juoksinkin juoksuvaateosastolle. Naisille ei valitettavasti ollut tarjolla kuin minishortseja ja capritrikoita, joten valikoin miesten hyllystä Niken trikoot, jotka ylettävät sopivasti hieman polvien yläpuolelle. Eikä niistä kyllä mistään huomaa niiden olevan miesten housut, paitsi ehkä siitä, että vyötärö on riittävän korkealla, ja mitoitus on reilu, ostin L-kokoa.
Sitten niihin pohdintoihin. Aion ehkä juosta ilman sykemittarin sykevyötä. Sillä on tapana joskus pitkien lenkkien aikana hiertää joko rintojen alta tai kyljistä ihoa rikki, enkä oikein uskalla edes ajatella millaista vahinkoa se voisi saada helteessä noin pitkän suorituksen aikana aikaan. Toisaalta en välttämättä edes sykkeitä katsoisi, vaan lähinnä vauhtia ja omaa fiilistä, joten en ehkä jää mistään paitsi ilman sykevyötä. Note to self: selvitä saako tuohon malliin pehmeää sykevyötä.
Lisäksi mietin ottaisinko mukaan oman pullovyön. Se olisi näppärä geelien säilytykseen, ja toisaalta en oikein ole ottanut reittikartasta selvää, että ovatko kaikki juomapisteet koko ajan pystyssä, vai onko osa vain ensimmäisellä/toisella kierroksella. Ja jos haluan ottaa geelin jossain muualla kuin juomapisteellä, niin olisi jotain kurkunkostuketta. Eikä tuo pikkupullojen vyö paljoa paina, vaikka pullot täynnä olisivatkin.
Päätin, että lähden 5:30 jänisten mukaan, tuleepahan aloitettua rauhassa. Mietin vain, että JOS minusta tuntuu siltä, että voimia riittää, niin missähän vaiheessa kannattaa lähteä vähän kiristämään vauhtia? 30km kohdalla pieni kiristys ja sitten jossain 5km jäljellä vielä lisää kiristystä? Mielummin tulisin jaksavana maaliin, että jää hyvä fiilis ja uskallus lähteä uudestaan, kuin että konttaan viimeiset kilometrit.
Mitä vielä? Minua jännittää! Yritän ajatella kaikkea muuta, laivamatkaa, junamatkaa, säätä jne, että ajatukseni pysyisivät poissa juoksusta. Toisaalta en osaa oikein ajatella juoksua puoliväliä pidemmälle, koska minulla ei ole minkäänlaisia kokemuksia niin pitkästä matkasta. Saapa nähdä kuinka naisen käy.
Mutta ensimmäiseksi hyvät uutiset, juoksuhousut löytyivät! Tilasin maanantaina eräästä nettikaupasta kahdetkin, mutta ne postitettiin vasta tänään, joten eivät ehdi perille. Kuin sattumalta päädyin tänään erääseen koulutukseen Seinäjoelle ja vielä suurempana sattumana eräs kimppakyytiläinen kysyi, että olisiko kenelläkään mitä sitä vastaan jos kotimatkalle lähdettäisiin vasta kun hän on saanut käydä urheilukaupassa. En tietenkään pistänyt vastaan, ja juoksinkin juoksuvaateosastolle. Naisille ei valitettavasti ollut tarjolla kuin minishortseja ja capritrikoita, joten valikoin miesten hyllystä Niken trikoot, jotka ylettävät sopivasti hieman polvien yläpuolelle. Eikä niistä kyllä mistään huomaa niiden olevan miesten housut, paitsi ehkä siitä, että vyötärö on riittävän korkealla, ja mitoitus on reilu, ostin L-kokoa.
Sitten niihin pohdintoihin. Aion ehkä juosta ilman sykemittarin sykevyötä. Sillä on tapana joskus pitkien lenkkien aikana hiertää joko rintojen alta tai kyljistä ihoa rikki, enkä oikein uskalla edes ajatella millaista vahinkoa se voisi saada helteessä noin pitkän suorituksen aikana aikaan. Toisaalta en välttämättä edes sykkeitä katsoisi, vaan lähinnä vauhtia ja omaa fiilistä, joten en ehkä jää mistään paitsi ilman sykevyötä. Note to self: selvitä saako tuohon malliin pehmeää sykevyötä.
Lisäksi mietin ottaisinko mukaan oman pullovyön. Se olisi näppärä geelien säilytykseen, ja toisaalta en oikein ole ottanut reittikartasta selvää, että ovatko kaikki juomapisteet koko ajan pystyssä, vai onko osa vain ensimmäisellä/toisella kierroksella. Ja jos haluan ottaa geelin jossain muualla kuin juomapisteellä, niin olisi jotain kurkunkostuketta. Eikä tuo pikkupullojen vyö paljoa paina, vaikka pullot täynnä olisivatkin.
Päätin, että lähden 5:30 jänisten mukaan, tuleepahan aloitettua rauhassa. Mietin vain, että JOS minusta tuntuu siltä, että voimia riittää, niin missähän vaiheessa kannattaa lähteä vähän kiristämään vauhtia? 30km kohdalla pieni kiristys ja sitten jossain 5km jäljellä vielä lisää kiristystä? Mielummin tulisin jaksavana maaliin, että jää hyvä fiilis ja uskallus lähteä uudestaan, kuin että konttaan viimeiset kilometrit.
Mitä vielä? Minua jännittää! Yritän ajatella kaikkea muuta, laivamatkaa, junamatkaa, säätä jne, että ajatukseni pysyisivät poissa juoksusta. Toisaalta en osaa oikein ajatella juoksua puoliväliä pidemmälle, koska minulla ei ole minkäänlaisia kokemuksia niin pitkästä matkasta. Saapa nähdä kuinka naisen käy.
maanantai 27. toukokuuta 2013
Vaateongelma
No niin, tulihan se sieltä. Nimittäin vaateongelma. Mitä ihmettä sitä pieni pyöreä juoksija laittaisi jalkaansa Tukholmassa? Koko kevään metsästin juoksushortseja, mutta ihan mitä tahansa pöksyjä en kelpuuttanut, sillä näillä reisillä tosi lyhyitä shortseja käyttäessä olo on pian aika tuskaisa. Lopulta löysinkin hieman pidempilahkeiset shortsit (merkkiä Stoneham) ja tilasinkin ne. Pöksyt saapuivat tänään, mutta enpä olekaan tyytyväinen. Housut ovat matalavyötäröiset, ja jättävätkin kivan vararenkaan vyötärölle. Testilenkki osoitti, että voisin näillä housuilla juosta lyhyempiä lenkkejä, mutta en välttämättä 42 kilometriä.
Ongelma onkin, että mitä ihmettä pistän jalkaani Tukholmassa. Omat caprimittaiset trikootkin tuntuvat pitkiltä, mutta mistähän nettikaupasta saisin tilattua lyhyet trikoot niin, että olisivat viimeistään torstaina postilaatikossa... Ei muuta kuin etsimään.
Ongelma onkin, että mitä ihmettä pistän jalkaani Tukholmassa. Omat caprimittaiset trikootkin tuntuvat pitkiltä, mutta mistähän nettikaupasta saisin tilattua lyhyet trikoot niin, että olisivat viimeistään torstaina postilaatikossa... Ei muuta kuin etsimään.
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
Ei mitään uutta auringon alla
Blogissa on ollut viime aikoina hiljaista. Välillä tuntuu, että olen tullut ja mennyt kuin päätön kana, ja aina pitäisi olla jo jossain muualla, kun hetkeksi istahtaa koneelle muiden blogeja lukemaan. Viikon kuluttua edessä oleva koitos jännittää. Välillä tuntuu kovin epätoivoiselta ja haluaisin painella peiton alle piiloon ja pysyä siellä koko viikon. Välillä taas odotan oikeinkin innolla.
Keventely on ollut t o d e l l a kevyttä, kun en oikeasti ole edes lenkille ehtinyt. Aamuiset kävelylenkit on tullut tehtyä, ja pari juoksulenkkiä. Ja yksi pyörälenkki. Siinä tämän viikon liikunnat. No, ainakaan en pilaa maratonkuntoani liiallisella treenaamisella. Voikohan sen pilata liian vähällä treenillä?
Yritän saada ensi viikolla vähän paremmin kirjoiteltua, olisi kivaa jos maratonin ennakkotunnelmat säilyisivät myös jossain muuallakin kuin omassa päässäni. :) Ja jos ehtisin myös muiden blogeja kommentoimaan, lukenut kyllä olen, mutta kommentoimaan en ole ehtinyt.
Ihanan aurinkoista sunnuntaita kaikille!
Keventely on ollut t o d e l l a kevyttä, kun en oikeasti ole edes lenkille ehtinyt. Aamuiset kävelylenkit on tullut tehtyä, ja pari juoksulenkkiä. Ja yksi pyörälenkki. Siinä tämän viikon liikunnat. No, ainakaan en pilaa maratonkuntoani liiallisella treenaamisella. Voikohan sen pilata liian vähällä treenillä?
Yritän saada ensi viikolla vähän paremmin kirjoiteltua, olisi kivaa jos maratonin ennakkotunnelmat säilyisivät myös jossain muuallakin kuin omassa päässäni. :) Ja jos ehtisin myös muiden blogeja kommentoimaan, lukenut kyllä olen, mutta kommentoimaan en ole ehtinyt.
Ihanan aurinkoista sunnuntaita kaikille!
lauantai 18. toukokuuta 2013
Epävarmoja maratonajatuksia
Tänään oli vuorossa viimeinen pitkä juoksu ennen maratonia. Sääennuste lupasi, ja lämpömittari näytti hellelukemia. Tällä kertaa valmistautuminen sujui paremmin kuin puolikkaalle, ja söin hyvän aamupalan, tankkailin nestettä jo etukäteen ja söin vielä hyvän välipalan ennen juoksua. Helteen takia suunnittelin lenkkiretin kahdeksikoksi, jonka yhdyspiste oli postilaatikolla. Otin kaksi vesipulloa mukaan, toinen juomavyöhön kiinni ja toinen postilaatikkoon odottamaan.
Huolehdin heti alusta pitäen, että join hyvin, vähintään parin kilometrin välin nappailin nestettä, ja useamminkin välillä, kun piti juosta hiekkateitä ja ohikulkevat autot ja traktorit saivat juoksijaparan suun tuntumaan Saharalta. Alku meni hyvin, oikeastaan koko lenkki meni hyvin kunnes jäljellä oli enää muutama kilometri kotiin. Ensimmäinen lenkurani oli 12 kilometriä pitkä, ja hyvältä tuntui. Vaihtelin tien puolta aina sen mukaan missä varjoa oli tarjolla, ja yhden lisälenkin tein metsäpoluilla kävellen. Siellä sai kivasti sykkeen laskemaan ja varjosta nautti koko kroppa.
Juomapullon vaihdon jälkeen lähdin toiselle lenkille, jonka olin suunnitellut juoksevani vähän fiiliksen mukaan. Alkuperäinen tavoite oli ollut juosta 20 kilometriä, mutta kuumuuden takia päätin juosta vähän vähemmän, olihan tämä ensimmäinen pitkä helteessä juostu lenkki. Kun olin juossut 3 kilometriä, alkoi tuntua aika surkealta, ja päätin kääntyä kotiinpäin. Vaan ei tullut juoksemisesta enää mitään. Syke nousi kamalan korkealle ja tuntui huonolta. En keksi muuta selitystä surkealle olotilalle kuin tottumattomuuden kuumuuteen talven jälkeen. Jalat nimittäin olisivat menneet vielä pidemmällekin, mutta muuten tuntui voimattomalta. Nestehukkaakaan ei varmaan voinut olla, sillä nestettä kului tasaiseen tahtiin ja hiki valui. Olisiko syytä myös siinä, että juoksin paljain päin? Minulla kun ei (vielä) ole minkäänlaista juoksulippistä. Vinkkejä sellaiseen? Ajattelin hankkia sellaisen ennen Tukholmaa.
Loppumatkan tulin sitten välillä kävellen ja välillä hölkötellen. Oli hyvin aikaa ajatella, ja pelätä Tukholman säätä. Jos sää siellä on samanlainen, niin pääsenköhän ollenkaan maaliin? Uusimmassa Juoksija-lehdessä oli hyvä vinkki ensikertalaiselle, juokse aina seuraavalle juomapisteelle. Se voi helpottaa ajattelua, kun ei heti ajattele matkaa olevan vielä 41 kilometriä jäljellä. ;) Mutta mikä helteeseen auttaisi? Toivottavasti Tukholmassa olisi hieman inhimillisempi sää...
Huolehdin heti alusta pitäen, että join hyvin, vähintään parin kilometrin välin nappailin nestettä, ja useamminkin välillä, kun piti juosta hiekkateitä ja ohikulkevat autot ja traktorit saivat juoksijaparan suun tuntumaan Saharalta. Alku meni hyvin, oikeastaan koko lenkki meni hyvin kunnes jäljellä oli enää muutama kilometri kotiin. Ensimmäinen lenkurani oli 12 kilometriä pitkä, ja hyvältä tuntui. Vaihtelin tien puolta aina sen mukaan missä varjoa oli tarjolla, ja yhden lisälenkin tein metsäpoluilla kävellen. Siellä sai kivasti sykkeen laskemaan ja varjosta nautti koko kroppa.
Juomapullon vaihdon jälkeen lähdin toiselle lenkille, jonka olin suunnitellut juoksevani vähän fiiliksen mukaan. Alkuperäinen tavoite oli ollut juosta 20 kilometriä, mutta kuumuuden takia päätin juosta vähän vähemmän, olihan tämä ensimmäinen pitkä helteessä juostu lenkki. Kun olin juossut 3 kilometriä, alkoi tuntua aika surkealta, ja päätin kääntyä kotiinpäin. Vaan ei tullut juoksemisesta enää mitään. Syke nousi kamalan korkealle ja tuntui huonolta. En keksi muuta selitystä surkealle olotilalle kuin tottumattomuuden kuumuuteen talven jälkeen. Jalat nimittäin olisivat menneet vielä pidemmällekin, mutta muuten tuntui voimattomalta. Nestehukkaakaan ei varmaan voinut olla, sillä nestettä kului tasaiseen tahtiin ja hiki valui. Olisiko syytä myös siinä, että juoksin paljain päin? Minulla kun ei (vielä) ole minkäänlaista juoksulippistä. Vinkkejä sellaiseen? Ajattelin hankkia sellaisen ennen Tukholmaa.
Loppumatkan tulin sitten välillä kävellen ja välillä hölkötellen. Oli hyvin aikaa ajatella, ja pelätä Tukholman säätä. Jos sää siellä on samanlainen, niin pääsenköhän ollenkaan maaliin? Uusimmassa Juoksija-lehdessä oli hyvä vinkki ensikertalaiselle, juokse aina seuraavalle juomapisteelle. Se voi helpottaa ajattelua, kun ei heti ajattele matkaa olevan vielä 41 kilometriä jäljellä. ;) Mutta mikä helteeseen auttaisi? Toivottavasti Tukholmassa olisi hieman inhimillisempi sää...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)