Väsymyksen voittamista

Häiden suunnittelu oli hauskaa. Askarteleminen, ostoksien tekeminen, lisää askarteleminen, suunnittelu, miettiminen, uudestaan suunnittelu, toteuttamisen mahdollisuuden tai onnistumisen miettiminen, suunnittelu ja askartelu. Kaikki oli hauskaa ja antoisaa. Mutta kuin huomaamatta, kiire tuli. Viimeisiin pariin viikkoon en ehtinyt juoksemaan kertaakaan, kun töiden lisäksi 90% ajasta meni jollain lailla häiden suunnitteluun. Jos ei muuten, niin koemeikissä tai -kampauksessa istumiseen. Tai kaason kanssa miettimiseen, olisiko kahvi parempi tarjota kello 18.30 vai 19.00. Kuinka kauan x ihmistä syö. Kuinka kauan menee onnitteluihin? Onko vieraslahja parempi toteuttaa näin vai noin? Jos näin, niin mistä ihmeestä saan tarvikkeet? Onnistuin kuitenkin olemaan hyväntuulinen ja iloinen morsian, en väsyitkua tihrustava bridezilla. Kielsin itseäni stressaamasta liikaa, ja onnistuin. Häitä edeltävänä yönä meinasin (ensimmäistä kertaa) olla nukahtamatta asioita miettiessä, mutta sitten päätin, että kaikki hoituu. Kaikki on kunnossa, ja jos ei ole, niin kaaso hoitaa. Nukahdin. :D

Vielä häiden aattona minulla oli hieno visio siitä, kuinka sunnuntai-iltana, tai viimeistään maanantaina lähden lenkille. Vaan kun sunnuntaina saatiin hääpaikan ovet suljettua, autokuormat tavaraa tuotua kotiin ja purettua olkkarin lattialle, ei siinä kuulkaa mitään jaksanut. Ja maanantaina alkoi arki taas, eikä vieläkään jaksanut. Eikä tiistainakaan. Ei huvittanut, eikä jaksanut. Kaikki ajatustoimintaa vaativa oli ihan kamalaa. Seisoin kukkapenkin äärellä toisessa kädessä tulppaanin sipuleita ja toisessa puutarhalapio, ja yritin ajatella kuinka sipulit istuttaisin. Lopulta kaivoin kuopan ja asettelin sipulit miten sattui. Mikä symmetria ja nätti istutus?

Väsymys kerää väsymystä puoleensa. Kun väsyttää, ei jaksa lähteä lenkille. Lenkkeilystä ei saa energiaa, joten väsyttää lisää. Väsyneenä ei jaksa miettiä mitä söisi, vaan syö huonosti. Huonosti syöneenä väsyttää lisää. Ja niin edelleen. Tiesin kuitenkin, että tästä vielä noustaan, kunhan keho ja mieli saa levätä riittävästi. Ja kyllä vain, nyt alkaa taas kiinnostaa jääkaapin sisältö ja lenkkisää. :) Viikko siinä vierähti, ja kyllä oli raskaampaa kuin maratonin juokseminen.

Myönnän, että kiitos kesän ja syksyn kiireiden, en ollut se elämänsä timmeimmässä kunnossa oleva morsian. Vaan olin se morsian, joka stressasi, että mahtuuko vajaa vuosi sitten ostettuun morsiuspukuunsa. Mahduin. Ja nyt lähtevät ne kilot, joita matkalla keräsin. Niitä on monta, ihan liian monta.

Yhteistä matkaa hyvin kulkekaa

Aina silloin tällöin saa kertoa kaikenlaisia (teko) syitä blogin hiljaisuudelle, mutta tällä kertaa syksyn hiljaisuus on johtunut puuhista, suunnittelusta ja askartelusta, jotka huipentuivat viime lauantaina.

 Me tahdoimme.

Olen täällä.

Ajattelin vain kertoa, että olen täällä. Elossa ja hyvinvoivana, varsinkin nyt kun helteet ovat ohi. ;) Olen ilmeisesti jääkarhujen sukua, sillä +30 asteen helteessä tekisi mieleni vain kaivautua pakastimeen sen sijaan, että lähtisin lenkille. Mutta nyt säät ovat vallan mainiot, ja juoksemisesta nautin taas. <3 Kiireet sen sijaan eivät ole hellittäneet, nytkin on ihan riittävästi suunniteltavaa ja askarreltavaa ja paskarreltavaa ja ajateltavaa töiden lisäksi. Ehkä joskus helpottaa, toivottavasti. En siis edelleenkään lupaa postaavani useammin kuin kahden kuukauden välein, mutta täällä ollaan. :) Luen paljon, ja kommentoinkin, kun sanottavaa on. :) Ihanaa syksyä kaikille!

It's now or it might be never

Kuinkahan monta kertaa olen aloittanut blogitekstin kertomalla, että nyt aloitan taas oikein kunnolla lihaskuntotreenin? Linkittänyt läjän erilaisia kyykky-, vatsalihas-, ja punnerrusohjelmia ja palannut kuukauden päästä kertomaan, että saattoi taas käydä niin, että unohdin. Jos edes muistin uutta alkua aloittaneenikaan. Olen sunnittelut tarkkoja ohjelmia ja treenipäiviä, ja päätynyt unohtamaan ne.

Tiedättekö mitä? Minä aloitan taas! Tajusin pyöräillessäni, että nyt on pahasti päässyt unohtumaan yläkroppa. Pyöräily ja juoksu pitävät jaloista huolen, mutta vatsalihakset ovat viettäneet lomaa jo aika kauan, muista osa-alueista puhumattakaan.

Tällä kertaa teen jotain kuitenkin toisin. Keväällä luin Kaisa Jaakkolan Taikinasta teräkseksi-kirjaa, ja nyt sain loksahtamaan kohdalleen sen, että mikä mun lihaskuntotreeneissäni on ollut pielessä. Kaisa puhuu kirjassa siitä, kuinka pitää muuttaa yksi tapa kerrallaan, pikkuhiljaa. Antaa itselle aikaa tottua muutokseen ja uuteen juttuun. Jos haluat muuttaa ruokavaliosi, muuta se yksi ateria kerrallaan. Opettele ensin parin viikon ajaan syömään hyvä aamupala, sitten vasta siirry seuraavaan.

Tämähän se. Jos en ennenkään ole koskaan treenannut viittä kertaa viikossa salilla, niin miten ihmeessä se onnistuisi ykskaks? Varsinkaan, kun lihaskuntotreenit eivät ole lempparipuuhiani. Jos minulla on puoli tuntia aikaa, ja valitsen lyhyen lenkin, olen parissa minuutissa jo ovella menossa. Jos valitsen punnertamisen ja vatsalihakset, istun vielä vartin päästäkin sohvalla ja päätän tehdä treenin sitten illemmalla-huomenna-ensi viikolla.

Aloitetaan siis pienestä. Tekemällä vähemmän kuin oikeasti pystyisit tekemään, rakennat innostusta ja energiaa. Otetaan siis pieni tavoite, vaikka kerran viikossa puoli tuntia jotain. Tavoitteena kun ei ole mikään kisakireä ja timmi kroppa, niin en todellakaan tarvitse niitä aiempia listoja, joissa oli monta eri liikettä ja sarjaa ja toistoa ja painoa (ja jotka vain ärsyttivät, kun en muistanut, että mitä piti tehdä ja montako ja joka välissä piti vilkuilla muistiapua). Kun saan rutiiniksi puoli tuntia viikossa ilman, että puolituntinen toteutetaan sunnuntai-iltana kymmenen jälkeen, että saadaan se "tällä viikolla tehtyä", voisin lisätä toisen puolituntisen. Ja sitä rataa. Rakenna onnistumisten päälle: monta pientä onnistumista johtaa isoon onnistumiseen.

Oman elämänsä supernainen - kyllä!

Eilen ehdin vapaapäivän kunniaksi tekemään pidemmän pyörälenkin. Viikolla jo harmitti, kun aikaa pitkille lenkeille ei ole ollut ja olen ehtinyt vain vähän ulkoiluttaa pyörääni puolen tunnin lenkkien verran. Niinpä kun oli vapaapäivä, päätin käydä vähän kauempana kääntymässä. Lenkkisuunnitelmat menivät hieman uusiksi kesken matkan useampaan otteeseen hirveän kovan vastatuulen takia, joten päädyin kiertämään 50 kilometrin "ympyrän", johon kului aikaa 2:25. Oli kivaa, kauniita maisemia ja eläimiä siellä sun täällä, lämminkin olisi ollut, jos ei olisi tuullut kylmästi.

Tänään olin ajatellut juoksennella vähäsen, sillä varauksella, että jos jalat eivät olisi eilisestä palautuneet, olisin jättänyt lenkin väliin. Yleensä en tykkää juosta päivällä, varsinkaan jos on kuuma, mutta tänään oli vähän pakko. Illalla kun taitaa olla vähän muuta tekemistä, ja jos lenkin olisi sinne jättänyt, olisi se jäänyt tekemättä. Päätin kävellä vähän joka välissä kuumuuden takia, ja reitinkin valitsin niin, että saisin juosta edes osan matkaa varjossa paahtavien peltoaukeiden sijasta. Mua ei jotenkin ole tehty yhteensopivaksi hellekelien kanssa, viihdyn paljon paremmin hieman viileämmässä. Lenkille kertyi mittaa hieman vajaat 9,5 kilometriä ja aikaa kulutin 1:17.

Kotimatkalla hetkellisesti ehdin jo harmitella, että oon hidas joka suhteessa. Paksu pullukka, joka mennä möngertää eteenpäin kuin nopeammat menevät ohitse mennen tullen ja palatessakin. Sitten kuitenkin tajusin verrata tilannetta hieman taaksepäin.

Kolmisen vuotta sitten koin olleeni oikeinkin urheilullinen, jos kävin kerran viikossa jumpassa ja pyöräilin tallimatkan edes 2-3 kertaa viikossa (edestakainen matka taisi olla huimat 4 kilometriä). Tälläinen urheilullisuus myös oikeutti ostamaan herkkuja kauppareissulla mielin määrin. Pari vuotta sitten olin ikionnellinen, kun jaksoin ensin hölkätä kaksi, sitten viisi minuuttia kerrallaan. Vuosi sitten makasin sohvalla miettimässä, että kyllä minäkin haluan lenkille, kun muutkin. On siis kyllä aika huikeaa, että nyt pystyn aivan hyvin tekemään ensin pitkän pyörälenkin ja seuraavana päivänä juoksemaan. Minä olen oman elämäni supernainen! Jos sitä jatkossakin muistaisi verrata omia tekemisiään ainoastaan omiin tekemisiin. Jokaisella on omat taustansa ja juttunsa, eikä yhtään auta verrata muiden muilla tavoilla saavutetuja tuloksia omiinsa.

Mitä maratonin jälkeen? Osa 2

Aloitin tosiaan seuraavan maratonin selailemisen jo heti kotimatkalla. Olisihan vaihtoehtoja vaikka kuinka monta, vaikka missä ja vaikka milloin. Mutta. Kyllä kuitenkin tekisi mieli lähteä (ainakin) vielä kolmannen kerran Tukholmaan. Olkoon huonoon aikaan. Jos toukokuussa ei työkiireiltään ehdi juoksemaan, niin eipähän ainakaan tule pilattua juoksukuntoa juoksemalla liikaa. ;) Salaa on kyllä ollut mielessä, että voisi olla kiva tehdä aina joskus pieniä viikonloppureissuja Euroopan kaupunkeihin ja juosta siellä sitten. Onhan noita tarjolla, Tallinna, Riika, Oslo, Amsterdam, Berliini... ;)

Mutta ensi kevääseen on kauhean pitkä aika ja näköjään tykkään hurjasti tähdätä johonkin. Edellisinä kahtena syksynä olen ollut paikanpäällä Tampere maratonilla (ent. Varala maraton), toissavuonna juoksin ensimmäisen puolikkaani ja viime vuonna kannustin juoksijoita blogimiitin yhteydessä. Tekisi mieleni ehkä tänäkin vuonna. Tekisi ehkä mieleni kokeilla kymppiä siellä. En ole koskaan juossut kymppiä missään koskaan tosissani, olisikohan nyt sen aika?

Selaillessani juoksutapahtumia tuli myös vastaan Kuopiossa juostava Itsenäisyysmaraton, joka järjestetään 6.12. Voisi olla hauskaa juosta puolikas hieman talvisemmissa oloissa? Reitti tosin ilmeisesti on reilun viiden kilometrin mittainen, joten jo puolikkaallakin maisemat tulisivat tutuiksi. :D

Toki ehkä tekisi mieli kokeilla jotain pientä triathlonia, ehkä. Ja hei, jos mieleen tulee jotain kivoja tapahtumia, niin saa ehdottaa!

Mitä maratonin jälkeen? Osa 1

Ennen maratonia mulla oli kahdenlaisia ajatuksia ajasta maratonin jälkeen. Toisaalta olin aivan varma, että tämä jäisi ainoaksi maratonikseni ja juoksisin myöhemmin pelkkiä puolikkaita. Toisaalta ajattelin, että en suunnittele kesäksi yhtään mitään, koska joko hajotan itseni tai sitten en vain halua juosta koko kesänä.

Ensimmäinen ajatus on sinäänsä ihan realistinen, että usein tuntuu, että aikaa ei ole riittävästi maratonin vaatimille pitkille lenkeille.   Toinen ajatus lähti siitä, että viime kesänä ärsytti kuin jäätyneen käpynsä hukannutta oravaa, kun en voinutkaan juosta ja toteuttaa kevään suunnitelmiani. En siis halunnut, että sama toistuisi JOS loukkaisin itseni taas. Lisäksi kiireisimpinä aikoina tuntui, että minun pitää juosta. Tai siis ennen lenkkiä saattoi tuntua siltä, jälkeenpäin oli yleensä aina kivaa. Mutta ajatuksissa saattoi pyöriä, että tällä viikolla pitää vielä juosta x lenkkiä, joilla pitää tehdä asiat y ja z. Taisin eräälle kaverillenikin sanoa, että Tukholman jälkeen ei enää tarvitse juosta. Tämä ajatus vain vahvistui, kun useammankin kerran bussissa/laivalla kuulin sivukorvalla keskusteluita "maratonmasennuksesta". Siitä, kuinka maratonin jälkeen ei yhtään tee mieli juosta ja saattaa mennä kauankin, ennen kuin taas huvittaa.

Kuinka väärässä tosiaan ihminen voikaan olla? Epä tiennyt pää, että jo sunnuntaina heti päästyäni laivalta bussiin (eli toimivan netin pariin) selailin vaihtoehtoja seuraav(a/i)lle pitkälle juoksulle. Siinä vaiheessa haaveilin, että seuraava maraton juostaisiin joko alkukeväästä/syksyllä -15. Samana iltana päästyäni kotiin, mieli hinkui lenkille. Onneksi jalat sanoivat kovasti vastaan vielä silloin. ;)

Tein viime viikolla muutaman pyörälenkin ja tänään en enää pystynyt vastustamaan juoksuhalujani, vaan kävin pienellä 4 kilometrin lenkillä. Tästä se lähtee. :) Olen jo hetken pyöritellyt päässäni erilaisia vaihtoehtoja tuleviksi suunnitelmiksi, mutta niistä lisää sitten ensi kerralla.

Tulin voittamaan, en anna minkään seisoo tiellä

Ei pidetä teitä enää jännityksessä, olen lauantai-illasta asti ollut maratoonari. ;) Tästä tulee pitkä teksti, joten tuossa siis lyhyesti ja ytimekkäästi raportin tiivistelmä.

Matka alkoi perjantaina linja-autokyydillä Helsinkiin. Lähdin matkaan Vetikko travelin järjestämällä matkalla, johon sai risteilyn lisäksi valita lisämaksullisen meno-paluukyydin satamaan ja takaisin. Se tuntui helpolta ja yksinkertaiselta, ei tarvinnut miettiä miltä junalta ehtii satamaan ajoissa ja toisinpäin. Linja-automatka alkoi kovin pakokauhuisissa tunnelmissa, kun erehdyin ajattelemaan kuinka pitkä matka 42,2 kilometriä on. Tai kuinka pitkä aika on 6 tuntia.

 Onneksi oli luettavaa, jonka avulla sai ajatukset unohduksiin.

Hieman oli perjantaina muutenkin sekavat tunnelmat. Toisaalta olin ihan vain menossa jonnekin, hengailin mukana tajuamatta mitä edessä oli, mutta kun maraton pääsi tajuntaan, pakokauhu iski. Olin aivan varma, että en pääse maaliin. Joudun keskeyttämään, joku paikka hajoaa tai seinä on ylitsepääsemätön. Oloa eivät myöskään helpottaneet satunnaiset sivukorvalla kuullut haaveet 4 tunnin alituksesta, juostusta paristakymmenestä maratonista tai ihmettelyistä, että kuinka siellä kuulkaa onkaan oikein viiden ja puolen tunnin jäniksiäkin, hyvänen aika! Tunsin olevani kovasti väärässä paikassa. Onneksi oli mukavaa seuraa!

Lauantaiaamunakaan ei vielä oikein tajunnut mihin oltiin menossa, mutta niin vain tuli syötyä hyvä aamupala ja haettua juoksunumerot. Niitähän ei saanut perjantai-iltana antaa, koska varustepussissa ja osalla numerolapussakin oli rahapelifirman mainos, joten piti odottaa, että päästiin pois Suomen vesiltä.

Eniten oikeastaan huolestutti, että ehdinkö ajoissa laivaan? Kuusi tuntia startistahan täyttyi kello 18 ja laivalla piti olla viimeistään 18.30, sillä laiva lähti kello 19. Onneksi maihinnousukortit sai jättää matkatoimiston tiskille terminaaliin, joten luotin siihen, että näkevät minun vielä puuttuvan, jos laivan pitäisi jo lähteä. Kävelymatka Östermalmin urheilukentälle sujui aika hiljaisissa merkeissä ja toivoen, että takaisin tullessa muistaisi (suoran) reitin.

Ensin kierreltiin expo, hieman himoitsin paitoja, joissa selässä oli reittikartta, mutta jätin ostamatta. Garminin jänisten tiskiltä tarttui mukaan kaksi ranneketta, toisessa ajat 5:15 ja toisessa 5:30-loppuaikoihin.  Sen jälkeen vietiin tavarat varustesäilytykseen, kertakäyttösadetakki päälle ja tunnin odottelu. Siinä istuin ja nypin alustaa miettien, että mitä vauhtia uskaltaisin lähteä ja miten tässä nyt käy ja kannattiko ja pääsenkö kuinka pitkälle. Kuitenkin sitten taas kun oltiin siirrytty lähtökadulle, hengailin siellä yhtään jännittämättä, kun lähtöön oli 10 minuuttia. Ihan kuin olisin hengannut vain jossain muuten vain. Juuri ennen lähtöä huomattiin, että 5:30 jänis oli aika lähellä, ja kierrettiin kadunreunaa jäniksen perään. Samantien lähtölaukaus kajahtikin, ja niin oltiin matkalla ennen kuin ehdin tajutakaan. :)

Riisuin sadetakin jo lähtösuoralla, kun aurinko alkoi paistaa. Alunperihän luvattiin sellaista +13 ja pilvistä säätä, joten jätin aurinkorasvan kotiin ja lippiksen laivalle. Hupsis. Kaiken lisäksi sykemittarin gps ei löytänyt satelliitteja, joten juoksin ihan mututuntumalla ja hyvälle tuntui. Parin kilometrin kohdalla 5:15-jänis oli ihan vieressä ja kaveri lähti siihen porukkaan. Minä jäin peesailemaan hitaampaa jänistä. Viiden kilometrin kohdalla sykemittari löysi satelliittinsa ja huomasin heti, että vauhti oli ihan liian lujaa. Mentiin sellaisia 6:40-kilometrejä ja tiesin, että sellaisella kyydillä sammuisin puoliväliin ihan varmasti. Hetken aikaa mietin, olisiko kivempaa juosta porukassa vai maaliin asti, ja päätin valita jälkimmäisen vaihtoehdon. ;) Hidastin vauhtia ja jäin jänisporukasta jälkeen.

Jossain 7 kilometrin paikkeilla, hieman ennen Västerbron siltaa tajusin, että vasemman jalan kantapäähän sattuu joka askeleella. Kävin mielessäni kaikki tuntemani kirosanat useampaan otteeseen ja mietin, että kuinka voi olla mahdollista, EI TAAS. Onneksi tuli silta, olin nimittäin aiemmin jo päättänyt kävellä sen, ihan varmuuden vuoksi. Kävellessä kipu katosi, eikä sitä enää tuntunut enää ollenkaan. Oikeastaan koko loppu ekasta lenkistä meni ihan vain fiilistelessä hyvää fiilistä ja sitä, miten vierailta viime vuoden itkuiset kilometrit tuntuivatkaan verrattuna tähän vuoteen. 17 kilometrin kohdalla teki mieli tuulettaa, kun ohitin keskeytyspaikkani. Siinä kohtaa tiesin, että mulla on mahdollisuudet maaliin asti.

Iloa ei kuitenkaan kauaa kestänyt, kun hieman ennen 20 kilometriä alkoi tuntua, että ei oikein nesteet imeydy ja mietin, mahtavatko tulla ylös asti. Lisäksi siinä oli pitkästi paahteista auringonpaistetta, mikä ei helpottanut heikohkoa oloa. Kävelin aika pitkästi ja mutustelin tarjottuja suolakurkkuja. Olo alkoi pikkuhiljaa parantua, mutta varmuuden vuoksi kävelin Djurgårdenin pieniä ylämäkiä. Sen verran hassulta tuntui, kävellessä en tuntunut etenevän ollenkaan.

Kun päästiin pois Djurgårdenin lenkiltä, oli jäljellä enää 15 kilometriä ja huikkasinkin jollekin suomalaiselle, että enää ei ole yhtään pitkä matka maaliin. :D En kuitenkaan uskaltanut päästellä menemään, sillä pelkäsin, että heikko olo iskee uudestaan enkä jaksa maaliin. Vuorottelin juoksua ja kävelyä ja kilometri kilometriltä pääsin eteenpäin. Jossain kohtaa tajusin, että pohkeita jomottaa jo. Västerbron sillalla Ice Powerin pisteellä suihkutettiin halukkaille Ice poweria jalkoihin, ja otinkin sitä molempiin pohkeisiin. Joko se, tai ylämäen kävely, tai placebovaikutus toimi, mutta jomotusta en enää huomannut.

35 kilometrin väliaikapisteellä huomasin, että aikaa maksimiaikaan olisi niin, että vaikka kävellen ehtisin maaliin ennen maksimiaikaa - jos ei minua heitettäisi pois lenkiltä. 7 kilometriä. Toisaalta fiilistelin matkan lyhyyttä, ja toisaalta nauratti, kun niin pitkä matka tuntui ihan kuin tarvitsisi pinkaista enää postilaatikolle. Nautin jokaisesta hetkestä, ja pikkuhiljaa pääsin eteenpäin. Vuorottelin edelleen juoksua ja kävelyä. Välillä minuutin pätkissä molempia, välillä juoksin aina seuraaavaan mutkaan ja vielä seuraavaan ja sitten vielä johonkin. Kannustuksesta sai aina hyvin energiaa jatkaa, "bra jobbat" kuului niiin monta kertaa ja oli niiiiin huikeaa, että näinkin hitaita jaksettiin tsempata ja kannustaa.

40 kilometrin jälkeen ei enää oikein olisi edes malttanut odottaa maaliin pääsyä, ja juoksuvauhtikin kasvoi. Sitten ihan toiseksi viimeisessä käännöksessä ennen kääntymistä stadionille järjestäjät vetivät köyden reitin poikki nenän edestä ja viittoivat syrjään. Mieleen tuli, että nytkö tämä jäi tähän. Olinko katsonut kelloa väärin? Kävellyt liikaa? Oliko maali jo suljettu? Sitten tajusin, että edessäni oli moottoripyöräpoliisi, joka viittoili seuraamaan perässä. Vaihtoivat siis kadun kaistaa, jolla juostiin. Hyi kauhea, ei noin saisi pientä ja hidasta juoksijaa säikytellä. Mutta olihan se siistiä juosta, kun edellä ajoi moottoripyöräpoliisi kaikki valot vilkkuen. ;) Siinä ei kehdannut enää kävellä, vaikka ei olisi juosta jaksanutkaan.

Stadionille kääntyminen oli aivan mahtavaa. Joku järjestäjä siinä vielä kannusti, että "hyvä Suomi" ja otin loppukirin. Eikä maaliin voinut tulla tuulettamatta, kyynel silmäkulmassa ja mieli korkealla. Olo oli kuin voittajalla, vaikka lopputuloksissa ei tainnut kovin montaa minun jälkeeni tulla. Mitalin kun sai kaulaan ei yhtään säilynyt silmäkulma kuivana. Minä. Pääsin. Maaliin. Minä. Juoksin. 42,2 kilometriä. MINÄ TEIN SEN!

Poistuessani stadionilta osui katse tauluun, jossa loppuajat näkyivät. Huomasin, että en ollut edes pysäyttänyt kelloani, joten ajasta ei ollut mitään tietoa. Onneksi lahden toisella puolella oltiin paremmin perillä asioista, ja onnitteluviestin lähettäjä sai kertoa minulle loppuaikani. ;) 5.51,07. Jäihän siihen vielä yhdeksän minuutin verran luppoaikaa. ;) Östermalmin kentältä vielä finisher-paita mukaan, ja kuivat vaihtovaatteet päälle. Edessä oli vielä viimeinen rutistus laivalle. Ehdin juuri ja juuri, astuessani laivaan kuulin kuulutuksen, jossa kerrottiin portin sulkeutuvan 3 minuutin päästä. Hytissä odotti pullollinen hyttilämmintä Fresitaa, jota asiaankuuluvasti skoolattiin kertakäyttömuovimukeista. ;)

Sanoinko jo, että pääsin maaliin? Ihan huikeaa. Päässäkin naksahti ehkä jotain, sillä mietin jo, että missä haluaisin seuraavan kerran juosta maratonin.

2 dagar kvar!

Piti kirjoittaa viime hetken valmistautumisesta. Jännityksestä. Valmistautumisen epäonnistumisesta, viimeistelytreenien muuttumisesta peltotöiksi. Vaatevalinnoista. Sääennustuksien kyttäämisestä. Jännityksestä. Valmistautumisesta. Pakkaamisesta. Pakkaamattomuudesta. Siitä, kannattaako pakata aurinkorasva, jos sateen todennäköisyys on 83% ja lämpötila+13? Siitä, että kannattaako silloin valita yläosaksi toppi? Tarkeneeko, jos. Ja jos. Ja jos. Uskonko pääseväni maaliin? Siitä, että jännittää aika paljon.

Vaan en ehtinyt, kun touhua oli ja on niin paljon. Nyt ovat laukut pakattuna ja lenkkarit odottavat niiden vieressä aamua, aikaista herätystä ja matkaanlähtöä. Saapa nähdä.

Huh hellettä

En katsonut tänään lämpömittaria ennen kuin päivällä lähdin 45 minuutin lenkille. Päätin mennä suht rauhassa, mutta se ei ihan onnistunut. Alkumatka oli niin ihanaa hölkkäillä reippaasti auringon paistaessa ja tuulen puhaltaessa lempeän lämpimästi. Hieman ennen kääntöpistettä alkoi tuntua, että kylläpä on lämmin ja koko kotimatkan haaveilin vesipullosta ja odotin pääseväni kotiin. Teki mieli kävellä, mutta juoksin kuitenkin. Kun viimein tuli aika täyteen ja sai kävellä kotiin, oli olo aika tuskaisen väsynyt. Mies tiedusteli, että kävinkö lenkillä vai saunassa. Silloin älysin vilkaista lämpömittaria, +24 varjossa, ja minä juoksin koko matkan auringonpaisteessa, ei varjon varjoa.

En kyllä muutenkaan ole ystävä kovien helteiden kanssa, heti on kuuma ja väsynyt olo, kuin sulaisi. Ehkä siksi pärjäänkin paremmin kovien pakkasten kanssa. ;) Yleensä yritän hellepäivinä juosta vasta illalla, kun on hieman viileämpää, mutta tänään ei ollut siihen mahdollisuutta. Toivottavasti parin viikon päästä Tukholmassa ei ole näin kuuma. :)

Liian helppoa?

Eilen olisin halunnut juosta päivällä ihanassa auringonpaisteessa. Valitettavasti se oli mahdotonta, sillä uskomattoman kova tuuli teki vastatuuleen kävelemisenkin haastavaksi. Toivoin parempaa onnea illaksi, ja hieman mietin jaksaisinko juosta vielä töiden jälkeen. Ensin ajattelin tehdä yhteensä (kävelyineen) 45 minuutin lenkin, mutta päädyinkin sitten juoksemaan 45 minuuttia + kävelyt. Lisäksi ajattelin mennä hitaasti, koska töiden-jälkeen-varmaan-väsyttää-jalkoja, mutta tuota..  Ensimmäinen kilometri lähti turhankin reippaasti, enkä osannut hidastaa. Annoin mennä vaan. 6 kilometriä juoksua ja fiilis hyvä.

Aluksi ajattelin, että vauhti on mulle varsin reipas noin "pitkälle" matkalle, mutta eipäs sitten ollutkaan. Jälkeenpäin heräsikin miete, että olenkohan päästänyt itseni liiankin helpolla? Olen paljon ajatellut, että kun teen raskasta työtä, niin pitää edes sitten juosta kevyesti. Mutta ehkä voisin juosta vähän kovemminkin, kun usein jalat ovat kevyet, eivätkä treenit tunnu liian raskailta. Nyt on toki ehkä ihan liian myöhäistä maratonia ajatellen, mutta voisin muistaa tämän sitten sen jälkeenkin. :)

You can't live without the fire

Tänään juostessani nautin joka hetkestä. Tunteesta, joka tulee kengännauhoja sitoessa. Siitä kun vaihtaa lämmittelykävelyn hitaaksi hölkäksi reippaaksi juoksuksi ja muistuttaa itseään seuraavan kilometrin ajan, että hitaasti. H I T A A S T I. Hitaammin. Hitaammin. Hidasta jo! Siitä, kun puolivälissä harmittelee lenkin olevan jo puolivälissä. Siitä kun vikoilla vauhdikkaimmillla kilometreillä saa jo hieman muistuttaa itseään oikeasta juoksuasennosta ja siitä, kun vikoilla sadoilla metreillä pinkaisee vielä loppukirin vaikka tuntuu ettei jaksaisikaan. Ja siitä, kun lenkki on tehty ja saa nostaa suupielet ylöspäin ja taputtaa itseään olalle, hyvin tehty.

Kiva lenkki. Ja hyvän mielen sain kaupan päälle. Olen aika paljon viime aikoina pätkinyt lenkkejä, eli juossut ja kävellyt vuorotellen. Yksi syy siihen on ollut se, että kun muutenkin teen suht raskasta seisomatyötä, niin olen ajatellut taukojen pitämisen olevan jaloille parempi kuin yhtäjaksoinen juoksu. Intervalleja tehdessä kävely tietystikin on hyvä palautuskeino. Kuitenkin kävely on hieman nakertanut "juoksuitsetuntoa" ja etenkin näin maratonin alla pieni ääni pään sisällä muistuttaa välillä, että no jaksatko edes juosta, kun et kotonakaan juokse kuin pätkiä. Tänään juoksin tunnin lenkin. Koko matkan. Ei ollut edes tunnetta, että pitäisi kävellä välillä. Aloitin hitaasti (tai siis yritin) ja kiristin tahtia pitkin matkaa. Vikalla viidelläsadalla metrillä alkoi jo hieman jalka painaa, mutta kun mies ajoi vastaan niin piti näyttää ja ottaa loppukiri. ;) Aivan unohdin, että jalkoja painaa.

Mulla on usein viimeisten metrien motivaatiopuute. Me asumme oman vajaan kilometrin mittaisen tien päässä. Olen aika hyvin tässä vuosien varrella oppinut, että minkä puun tai kiven kohdalle on 200, 400 tai 500 metriä. Missä kohtaa pitää vaihtaa kävelyksi, että saa 5 minuutin loppujäähdyttelyn, mistä lähteä juoksemaan, että tulee juostua tietty matka jos haluaa kääntyä takaisin paikassa x. Usein juoksen aikaa, ja jännästi kotimatka usein taittuu nopeammin kuin menomatka. Niinpä kotiinpäin pitää juosta "pidemmälle" kuin lähtiessä, ja ne vikat metrit on vaikeita. En tiedä johtuuko se siitä, että niitä on tottunut kävelemään? Tietää, että koti on lähellä ja pitäisi jo kävellä, jos haluaa kunnollisen jäähdyttelyn, niin on vaikeaa juosta. En tiedä, mutta hassua se on. Jos juoksen niin, että vaihdan kävelyksi jo aiemmin maantiellä, niin ei ole minkäänlaista ongelmaa. Hassu pää. :)

 

Kesää kohti

On ihanaa lueskella muiden blogeista haaveita ja suunnitelmia ensi kesälle. Toisilla on koko kesä täynnä erilaisia tapahtumia ja kisoja, toisilla muutama tärkeä juttu ja toiset tähtäävät vain yhteen isoon unelmaan. Minun kesän kohokohtani on kuun vaihteessa. Kesän ainoa suunniteltu juttu. Tähän päädyin sekä vähän vahingossa, että ajatuksella.

Talvella ei tuntunut vastaan tulevan mitään kesän tapahtumaa, johon olisi Pakko päästä. Eikä oikein tuntunut hyvältä ajatukselta suunnitella ja ehkä jopa maksaa osallistumismaksuja, kun en ollut yhtään varma missä kunnossa kesällä olen. Nyt alkaa tuo maraton lähestyä, mutta en edelleenkään uskalla ajatella yhtään sitä pidemmälle. Ehkä sitten, kun olen päässyt maaliin (kun, ei jos) uskallan ajatella seuraavaa päivää pidemmälle.

Tiedän myös, että kesällä ei tule olemaan samalla tavalla aikaa treenata ja liikkua kuin edellisinä kesinä. Ei siis tunnu hyvältä idealta tehdä tarkkoja suunnitelmia, koska tiedän pettyväni ja harmittelevani kovasti, jos joudunkin suunnitelmani sitten perumaan. Taidan siis katsoa Tukholman jälkeen, miltä tuntuu ja mitä haluan kesällä tehdä (juosta, pyöräillä, jotain muuta?) ja menen ihan fiiliksen mukaan. Saa nähdä mitä eteen tulee. :) Jos juoksututtaa, niin ihan vähän haaveilen Tampere maratonin puolikkaasta. Kokonaisesta en uskalla ajatella yhtään mitään ennen kuin olen päässyt ensimmäisen maaliin.

You don't have to trust a man that is driving a Mercedes

Olen nyt muutaman viikon noudattanut Juoksemisen taito-kirjasta löytämääni maraton-ohjelmaa. Toki se tähtää 5 tunnin aikaan, minä en. :D Mutta lenkkien määrä ja pituus sopivat hyvin siihen, mitä pystyn juoksemaan ja vauhditkin tuntuvat sopivilta. Toivottavasti tällä päästään maaliin asti.

Tälle viikolle ohjelmassa oli sunnuntaille 1:30 pitkis. Eilen säikähdin, että kuinka lenkille käy, kun sunnuntai ja lauantai ovat molemmat aikataulutettu aivan täyteen. Eilen olisi ollut vapaata, mutta en halunnut juosta kahta lenkkiä peräkkäisinä päivinä, varsinkaan kun keskiviikon lenkki oli tavallista vauhdikkaampi (jos näin hitaista vauhdeista niin voi sanoa :D). Ainoat vaihtoehdot olivat siis joko jättää lenkki väliin tai juosta tänään töiden välissä. Ensimmäistä vaihtoehtoa en halunnut edes ajatella, sillä tässä on viime kesästä lähtien ollut ihan riittävästi ongelmia ja vaikeuksia, enkä siis halunnut enää jättää yhtäkään lenkkiä väliin.

Siispä töiden välissä lenkille. Aloitin tukevalla aamupalasmoothiella hieman ennen kuutta, ja töistä päästyäni vetäisin jugu-raejuusto-marjat-banaani-kombon ja sulattelin sitä tunnin verran. Sitten lenkille. Reittivalinnan tein niin, että jos olisin väsynyt, niin reilun tunnin ja 9 kilometrin kohdalla olisin voinut kurvata kotipihaan, mutta jos ei väsyttäisi, niin voisin tehdä vielä lisälenkin ja saada 1,5 tuntia täyteen. Ei väsyttänyt, mahtavaa! Loppukilometri vielä kuraista ja märkää peltotietä. Siellä huomasin, että juoksuasento hieman pettää. Joko väsymyksestä tai siitä, että peltotie on ihan erilainen alusta maantiehen verrattuna. Lopputulos oli kuitenkin 1:32 ja 11,15 kilometriä. Juoksin koko matkan pätkissä, 5+10+15 minuuttia ja aina välissä minuutin kävely. Yhden "kierroksen" jälkeen vielä toinen kävelyminuutti eli juomatauko ja sitten uudestaan. Kivaa oli ja hyvältä tuntui. :)

No time to hesitate

Juokse tyttö juokse. :) Juoksen. Kunnon lenkkejä, säännöllisesti. Olen iloinen. On ollut mahtavaa huomata, että jaksan ja pystyn. Vaikka vauhdit eivät ihan ole mitä viime vuonna, niin jaksan silti. Ihanaa. Toivottavasti tämä jatkuu pitkään ja hartaasti. :)

Tänään juoksin vajaan tunnin lenkin, reilu 7 kilometriä. Puoli tuntia reippaasti ja ennen ja jälkeen 10 minuuttia tosi hitaasti. Hieman aluksi pelotti miten jaksan, ja aloitinkin rauhassa, mutta hyvin jaksoin. Kotipihaan palatessa mieli oli taas taivaassa, kyllä tämä tästä. Tukholmaan ei ole enää kauaa aikaa, mutta tavoitteena on päästä maaliin ennen kuin potkivat reitiltä pois, toivottavasti onnistun siinä. Matkaseura ainakin on mahtavaa, siitä olen varma!

Painokin on hiljakseen laskusuhdanteessa. Viime kesänä paino nousi monta kiloa, kun liikkuminen oli vähäistä. Oikeastaan koko syksyn ja talven olen takunnut asian kanssa, mutta nyt tuntuu jotain tapahtuvan. En tiedä mikä on ollut se ratkaiseva tekijä, ehkä juuri juoksu. Se auttaa niin paljon, tuo elämään iloa ja energiaa. Kun aamulla muistaa edessä olevan juoksupäivän, hymyilyttää heti. :) Jotenkin se energia kanavoituu myös syömiseen, ja niissä tuntuu olevan paljon enemmän järkeä ja ajatusta mukana. Toivottavasti sama suunta jatkuu.

Yritän jatkossa olla ahkerampi kirjoittamaan, monet blogitekstit olen päässäni kirjoittanut ja sitten ihmetellyt, että enkö saanutkaan niitä blogiin asti. :D Lukenut olen ahkerasti muiden blogeja, ja yrittänyt kommentoidakin. :)

Terveisiä kipeältä

Treeni-into on nyt kovimmillaan, kun ei kannata liikkua. Pari viikkoa olen jo kärsinyt flunssasta ja kipeästä kurkusta, nyt alkaa hermo mennä. Jos kurkku ei koe ihmeparantumista huomiseen mennessä, pitää varmaan ottaa yhteys lääkäriin. Kyllä niin mieleni pahoitan, kun aurinkoisia päiviä ei voi hyötykäyttää lenkkeilemällä.

P.S. Toissapäivänä luovutin ja kannoin sukset takaisin kesäsäilöön.

Sekava viikko

Suuret olivat viime viikonloppuna suunnitelmat tämän viikon lenkeistä, mutta eihän se sitten ihan niin mennytkään. :) Juoksulenkille en ehtinyt kuin kahdesti, tiistaina ja tänään. Harmitti, kun kolmas lenkki oli suunniteltuna perjantaille, mutta en silloin ehtinytkään juoksemaan. Takautuvasti on aika hankalaa lisätä lenkkien määrää, eikä toisaalta ole järkeä juosta alkuviikosta joka päivä ihan vain koska ehtii. Kroppa tarvitsee lepoakin.

Tämän hetken säätila ei lupaa hyvää hiihtolenkeille, pikemminkin tuntuu että sukset saisi taas kantaa varastoon odottamaan ensi talvea. Luisteluakin olisi ollut kiva kokeilla, kun tiedossa olisikin pari paikkaa retkiluistelukokeiluille, mutta jos/kun nämä plussakelit jatkuvat, ei taida jäälle olla paljoa asiaa.  Yritetään siis juosta senkin edestä.

Blogiteksti kuukaudessa pitää lukijat loitolla!

Ja pulla päivässä kylkiluut piilossa.

Tammikuu on vilahtanut ohi niin äkkiä, että kalenterin sivua kääntäessäni piti oikein pysähtyä ajattelemaan, että joko tammikuu muka oikeasti meni. Vastahan oli uusi vuosi. On siis vilinää ja vilskettä riittänyt, eikä aikaa blogitekstien kirjoittamiseen ole löytynyt. Inspiraatiota on ollut ja usein on päässä juttuja pyörinytkin, mutta ei sitten juuri silloin kun takapuolensa sohvalle tietokoneen viereen asettelee, eipä tietenkään.

Vähän on taas opeteltu, ja näköjään kantapään kautta on pitänyt syksyn ajan etsiä sopivaa treenitahtia. Nyt se on ehkä löytynytkin. Tammikuun alkupuolella piti taas varoa, kun kesällä hajonnut jalka kipuili taas, mutta se meni ohi, ja syyllisenkin luulen löytäneeni.

Viime viikolla sain jo kivan treeniviikon aikaiseksi. Hiihtokausi tuli vihdoin ja viimein korkattua, ja kolme juoksulenkkiäkin sain tehtyä. Suksien kanssa toki piti hieman kauemmas ajaa, kun ainoa paikka jossa latuja oli/on, on järven jää. Ja niitä järviä ei täällä kovin montaa ole. Nyt on onneksi viikonlopun aikana satanut monta senttiä lunta, joten jospa lähemmäskin saataisiin latuja auki, se helpottaisi kovasti.

Juoksulenkit ovat olleet rauhallisia ja suht lyhyitä, kilometrejä kertyi yhteensä 14, mutta hyvältä tuntuu, kunhan vauhti ei nouse liikaa. Tästä on hyvä jatkaa. :)

Tammikuu, synkkä ja hipaton

Jo viime vuoden puolella piti vähän kasata yhteen viime vuotta ja suunnitella tätä uutta ja ihmeellistä vuotta, mutta pikkuhiljaa alkaa näyttää siltä, että tämäkin vuosi on jo pitkällä ennen kuin saan aikaan yhtään mitään!

Viime vuoden alussa lupailin ja haaveilin, että vuosi 2013 olisi kaikkien aikojen paras ja mahtavin liikuntavuosi. Tavoitteena maraton, haaveena joku pieni triathlon, toinen puolikas. Tuhat juostua ja pyöräiltyä kilometriä. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Oikeastaan viime vuoden alkupuoliska aina Tukholman maratoniin asti oli ihanaa ja mahtavaa. Juoksu kulki, hiihto kulki. Vuoden kohokohdaksi muodostuikin Vuokattihiihdon 30km perinteisellä, aivan mahtava tapahtuma ja fiilis! Loppukevät meni Tukholmaan valmistautuessa, mutta lopulta ilo ja toivo onnistumisesta vaihtuikin itkuun ja kipuun. Kotiin tultiin onnettomana ja vaivaisena, ja jalkaa paranneltiin koko kesä. Kaikki liikunnan ilo oli tipotiessään, kun oikein mitään ei voinut tehdä. Loppuvuosi on mennytkin hieman vaihtelevissa tunnelmissa, välillä on oltu motivaation kanssa ongelmissa enemmän, välillä vähemmän.

Ehkäpä vuoden 2014 teema onkin uusi nousu, ja apuna nousussa on Tukholma, jossa toivottavasti tänä vuonna päästään maaliin asti?