Suu käy

Voin kertoa viime päivinä napostelleeni oikeastaan enemmän kuin koko aikana jalan särkymisen jälkeen. Mutta nyt en ole yhtään pahoillani. Käsi on nimittäin vienyt suuhun vuorotellen mustikkaa, vadelmaa, mustikkaa, vadelmaa ja taas vadelmaa. Liikunnastakin tämä käy. Kun ei puutarhavadelmista olla vielä kuultukaan, olen harrastanut extremeurheilua kiipeilemällä mitä kummallisemmissa asennoissa erilaisten kivenlohkareiden päällä saadakseni vielä nuo kaksi isoa vattua. Myös käveleminen on mielenkiintoista, kun edessä on pelkkiä vattupuskia, eikä mitään käsitystä siitä, mitä alla on. Tai jos tiedän, että siellä on kivi, en todellakaan tiedä pysyykö se paikallaan, kun siirrän painoni sen päälle. Helpommallakin voisi päästä, mutta onpahan päivän liikuntasuoritus tehty!

Läskin bloggaajan paluu

Hiljaista on ollut. Mutta into bloggaamisen palaa samalla tahdilla kuin liikunnan paluu elämääni. Vielä nopeammin ovat kertyneet kilotkin. Ne ovat ottaneet ilon irti jokaisesta parantumiseen käytetystä päivästä ja tulleet takaisin, ottaen ystävänsäkin mukaan.

Tänä aamuna painoin 94,8kg. Teki mieli itkeä. Mutta itkemisen sijaan purin huulta, ostin käyttöaikaa kalorilaskuriin ja mietin, että miten tähän on jouduttu.

Yksi syy on tietysti se, että aluksi söin edelleen niin kuin liikkuisin, mutta en liikkunut. Sitten kuvioihin tuli napostelu. Osaksi varmasti napostelin tylsyyteen, sen tavan tunnistan itsestäni muutenkin. Mutta kun liikun, napostelu pysyy kurissa, enkä napostele muuta kuin esim. pitkillä ajomatkoilla. Mutta kun en liiku, niin aika on käynyt pitkäksi ja on tullut syötyä mitä sattuu.

Sitten on käynyt niin, että kun ei liiku, ei ole ollut enää nälkä. Kun liikuin, ruokailut olivat tankkaushetkiä. Virtaa koneeseen, ja taas mentiin. Mutta kun tarvetta ei ole ollut, ei ole oikea ruoka oikein maistunut, ja olen korvannut sen napostelemalla. Minkähän takia hälytyskellot eivät soi, jos tunnin päästä ruokailusta löytää itsensä miettimästä, että söisikö voileivän tai jotain muuta? Tai jos kaupasta alkaa tarttua mukaan suklaapatukoita, joita syödessä miettii, että miksi edes syön tätä, kun en edes pidä mausta.

Hieno on ihmismieli.

Elossa ollaan

Hei vaan,  ajattelin ihan lyhyesti kertoa, että olen elossa! Hiljaista on ollut liikuntarintamalla tähän asti. Edellisessä postauksessa mainittu kesäflunssa jatkui juhannukseen asti ja vasta viime viikolla olin siinä kunnossa, että saatoin alkaa kaivaa pyörää ulos varastosta. Juoksemaan ei ole vielä(kään) asiaa.

Pyöräilyäkin olen aloittanut varovaisesti. Lyhyitä lenkkejä pk-vauhdilla ja sykkeillä. Nauttinut kesämaisemista ja vastatuulesta. ;)

Kuuleeko kukaan?

Kovin on ollut hiljaista blogirintamalla. Ei ole ollut mitään kerrottavaa. Jalka paranee hitaasti, ainakin toivon sen paranevan. Hyvillä kengillä voin jo kävellä melkein normaalisti, paljain jaloin täytyy päkiää varoa. Kovaa iskua jalka ei kestä, joten en edes haaveile vielä juoksemisesta. Tukholman kotimatkalla vielä googletteli syksyn maratontapahtumia, nyt tuntuu, että taidan seuraava kerran olla maratonin lähtöviivalla ensi keväänä Tukholmassa. Joko Aku varataan reissu?

Nyt pakkolepo vain lisääntyy, sillä korjasin mukaani kesälenssun, ja tällä hetkellä luovin tietäni läpi nenäliinameren, kurkkupastillien ja yskänpuuskien. Lisähöysteenä hurmaava korvasärky. Parempaa viikonloppua teille. :)

Toipuvan aika on pitkä

Kävin maanantaina lääkärissä näyttämässä jalkaani, ja hän passitti minut oitis röntgeniin. Valitettavasti(?) röntgenkuvista ei löytynyt mitään. En tiedä mitä ajatella, toisaalta olisi hyvä, jos jalka ei olisi murtunut, mutta toisaalta - mikä sitä sitten vaivaa? Ei tuollaista kipua ihan vain sattumalta kai tule.. Lisäksi, olen saanut kuulla kuinka rasitusmurtumat eivät kenties ollenkaan näy röntgenissä, vaan magneettikuvaan pitäisi mennä. Ilmeisesti lääkäriä ei vaivan laatu kiinnostanut sen kummemmin. :/ Ajattelin nyt odotella ainakin ensi viikkoon, jos jalka on silloin vielä kipeä, etsin käsiini jonkun yksityisen urheilulääkärin... Jalka on onneksi jo parempi, sille voi jo vähän varata painoa. Ei kovasti, mutta vähän. Joka päivä paremmin. Melkein ahdistaa sekin, että jalka paranee ja jää mysteeriksi, että mikä sitä vaivasi.

Haaveet kaatuu

En voinut mä aavistaa
Kun kotipiha jäi mun taa,
mihin tiemme vei

Tästä piti tulla iloinen postaus. Sellainen, jota lukiessa hymyilyttäisi vielä vuosienkin päästä. Kyllä te tiedätte miten iloinen ihminen olisi saavuttaessaan jotain suurta ja ihanaa, joka on aikaisemmin ollut aivan mahdotonta ja utopistista, ja lopultakin kaukaiselta tuntuva haave.


Haaveeksi se nimittäin jäi vieläkin. Ja tunnelmia kaikista parhaiten kuvaakin Jore Marjarannan biisi Haaveet kaatuu. Se kun soi päässäni taukoamatta sillä hetkellä kun sammutin sykemittarini, kun annoin ensiapuhenkilön leikata chippini pois kengästä ja kun stadionia kohti nilkuttaessani revin numerolappua irti rinnasta.

Kaiken piti mennä hyvin. Minä olin treenannut, tankannut ja muistanut juoda paljon. Menomatkalla varmuus kasvoi, että jos aloitan riittävän hiljaa, niin pääsisin kyllä maaliin. Lähtisin 5:30 jäniksen mukaan ja nauttisin. Ennen lähtöä kävin vielä varmuudeksi hakemassa rannekkeen 5:30-vauhdilla. Ennen lähtöä otin kuvia ihmismassasta ja mietin, että kohta se tapahtuu, kohta päästään matkaan. Ja niin päästiinkin. Jänis kyllä aloitti hirmuisen lujaa, enkä koskaan häntä/heitä saavuttanut, ja jo ensimmäisellä kilometrillä päätin juosta itsekseni. Rauhoitin vauhtia ja annoin ihmisten mennä ohi. Nautin maisemista ja hyvästä kannustuksesta, iloisista ihmisistä reitin varrella ja radalla.

Kolmen kilometrin kohdalla näin ensimmäisen keskeyttäneen ja toivoin, etten itse joutuisi samaan. Samalla kuitenkin ensimmäistä kertaa tunsin jotain vasemmassa jalassa. Nimenomaan tunsin, siihen ei sattunut. Ajattelin, että antaa tuntua ja jatkoin juoksua. Joskus noin kahdeksan kilometrin kohdalla päähäni hiipi huomio siitä, että nyt tuo tuntemus oli kasvanut, ja tuntui joka askeleella hieman enemmän. Ajattelin edelleen, että ehkä se menee ohi. Viidentoista kilometrin kohdalla tajusin, että jalkaan sattuu joka askeleella enemmän.

Siitä alkoi oma kahden kilometrin helvettini. Toivoin, että kipu menisi ohitse, mutta tiesin, ettei se menisi. Yritin kävellä, sekin sattui. Mietin vaihtoehtoja, jättäisinkö kesken vai juoksisinko niin pitkälle etten enää voisi ollenkaan laittaa jalkaa maahan (ja toivoisin, että se hetki olisi vasta maalissa). En voinut estää kyyneleitä, kun mietin lopettamista. Enhän minä Tukholmaan asti tullut keskeyttämään. Minä tulin voittamaan itseni. Mutta jokainen askel muistutti siitä, että jos kohta en lopettaisi juoksemista, niin jalalla ei pian käveltäisi ollenkaan. Ja mielessäni kolkutti myös muistikuva edellisillan infotilaisuudesta, jossa kerrottin 16-17km olevan paras kohta keskeyttää, koska stadion on lähellä. Niinpä kun näin 17km pisteellä ensiaputeltan, kävelin sinne ja sain kuulla suosittelun kävellä stadionille ja ottaa kotona yhteyttä lääkäriin. Edelleen mieli teki kiellosta huolimatta lähteä jatkamaan, joten annoin ensiapuhenkilön leikata chipin pois kengästä ja lähdin kyyneleet silmissä kävelemään stadionille.

Haaveet kaatuu,
varjot saapuu

Ette usko kuinka kamalaa se oli. Koko talven haaveeni ja unelmani oli romuna. Niin lähellä, ja niin kaukana. Tunsin oloni todella surkeaksi ja mieli teki vain jäädä itkemään katukivetykselle. Uudelleen sain kyyneleet silmiini, kun stadionilla omat varusteeni saadakseni piti kävellä ohi paikasta, jossa chippien irroittajat hurrasivat jokaiselle maaliin saapuneelle ja jakoivat finisher-paitoja. Olo oli sellainen, että halusin vain äkkiä kotiin. Laivan hytissä vielä odotti ostamani pieni kuoharipullo, joka oli tarkoitus korkata maaliin pääsyn jälkeen. Jäi korkkaamatta. Illan vietin itsekseni itkeskellen ja tulevaa miettien.

Suurin harmituksen aihe kun on se, että juoksu tuntui hyvältä. Minulla oli voimia. Vauhti oli oikea, ja ilman kipua olisin voinut jatkaa vaikka kuinka. Mutta en voinut. Jos olisin vain väsynyt, niin olisin voinut yrittää tsempata ja jaksaajajaksaajaksaa, mutta kun en voinut enää juosta askeltakaan, niin vaihtoehtoja ei ollut, eikä tsemppaaminen auttanut.

Vamman laatu on edelleen arvoitus, pelkään sen olevan jonkunlainen rasitusmurtuma, mutta toivoisin sen olevan jotain ohimenevää. Ohimenevältä se ei kyllä tunnu, sillä päkiälle en voi varata painoa ollenkaan. Huomenna otan yhteyttä työterveyshuoltoon ja toivon saavani selvyyttä asiaan. Toivon voivani pian pystyä ilmoittautumaan uudelle maratonille, mutta pelkään vaivan vaativan pitkää parantelua.

Viime hetken pakkauspohdintoja

Huomenna tähän aikaan olen jo laivalla menossa kohti Tukholmaa, ja todennäköisesti aika jännittyneenä. Reissu alkaa huomenna jo aamusta, kun hyppään junaan, joka ensin vie minut Helsinkiin. Nyt alkavatkin olla viimeiset hetket pakata, ja ajattelin höpötellä teille muutaman mieltäni askarruttavan ajatuksen.

Mutta ensimmäiseksi hyvät uutiset, juoksuhousut löytyivät! Tilasin maanantaina eräästä nettikaupasta kahdetkin, mutta ne postitettiin vasta tänään, joten eivät ehdi perille. Kuin sattumalta päädyin tänään erääseen koulutukseen Seinäjoelle ja vielä suurempana sattumana eräs kimppakyytiläinen kysyi, että olisiko kenelläkään mitä sitä vastaan jos kotimatkalle lähdettäisiin vasta kun hän on saanut käydä urheilukaupassa. En tietenkään pistänyt vastaan, ja juoksinkin juoksuvaateosastolle. Naisille ei valitettavasti ollut tarjolla kuin minishortseja ja capritrikoita, joten valikoin miesten hyllystä Niken trikoot, jotka ylettävät sopivasti hieman polvien yläpuolelle. Eikä niistä kyllä mistään huomaa niiden olevan miesten housut, paitsi ehkä siitä, että vyötärö on riittävän korkealla, ja mitoitus on reilu, ostin L-kokoa.

Sitten niihin pohdintoihin. Aion ehkä juosta ilman sykemittarin sykevyötä. Sillä on tapana joskus pitkien lenkkien aikana hiertää joko rintojen alta tai kyljistä ihoa rikki, enkä oikein uskalla edes ajatella millaista vahinkoa se voisi saada helteessä noin pitkän suorituksen aikana aikaan. Toisaalta en välttämättä edes sykkeitä katsoisi, vaan lähinnä vauhtia ja omaa fiilistä, joten en ehkä jää mistään paitsi ilman sykevyötä. Note to self: selvitä saako tuohon malliin pehmeää sykevyötä.

Lisäksi mietin ottaisinko mukaan oman pullovyön. Se olisi näppärä geelien säilytykseen, ja toisaalta en oikein ole ottanut reittikartasta selvää, että ovatko kaikki juomapisteet koko ajan pystyssä, vai onko osa vain ensimmäisellä/toisella kierroksella. Ja jos haluan ottaa geelin jossain muualla kuin juomapisteellä, niin olisi jotain kurkunkostuketta. Eikä tuo pikkupullojen vyö paljoa paina, vaikka pullot täynnä olisivatkin.


Päätin, että lähden 5:30 jänisten mukaan, tuleepahan aloitettua rauhassa. Mietin vain, että JOS minusta tuntuu siltä, että voimia riittää, niin missähän vaiheessa kannattaa lähteä vähän kiristämään vauhtia? 30km kohdalla pieni kiristys ja sitten jossain 5km jäljellä vielä lisää kiristystä? Mielummin tulisin jaksavana maaliin, että jää hyvä fiilis ja uskallus lähteä uudestaan, kuin että konttaan viimeiset kilometrit.

Mitä vielä? Minua jännittää! Yritän ajatella kaikkea muuta, laivamatkaa, junamatkaa, säätä jne, että ajatukseni pysyisivät poissa juoksusta. Toisaalta en osaa oikein ajatella juoksua puoliväliä pidemmälle, koska minulla ei ole minkäänlaisia kokemuksia niin pitkästä matkasta. Saapa nähdä kuinka naisen käy.