Vaihdetaan juoksukengät ristikkolehtiin

Aina ei voi hehkuttaa, kuinka askel oli kevyt kuin sudenkorento, ja 16 kilometriä taittui puolessa tunnissa ja vielä olisi voinut matkaa jatkaa vaikka toisen samanmoisen pätkän. Tänään kaikki tuntui menevän surkeasti. Tai ei edes mennyt, mutta sellainen fiilis jäi.

Heti aamulla herättyäni teki mieli painua takaisin sänkyyn ja nukkua huomiseen. Kuka oli vaihtanut viime päivien aurinkoiset aamut, valkoisena kimaltavat hanget (tai siis ne mitä niistä on jäljellä) ja sinisen taivaan harmauteen ja pilvisyyteen. Fiilis vain parani, kun ulkona käytyäni huomasin siellä puhaltavan kylmän, jäätävän tuulen. Siispä ei muuta kuin vaihtamaan lenkkireittiä. Olisin halunnut juosta vakipitkikseni, koska se on helppo muuntaa mutkia lisäämällä tai vähentämällä 12 kilometrin lenkistä 20 kilometriin (olenko jo maininnut, että se onkin sitten ainoa pitkä lenkki jonka voin tehdä, muuten täytyy juosta edestakaisin). Mutta koska se kulkee paljon aukeilla paikoilla, ei huvittanut lähteä sinne, vaan päätin juosta metsässä kulkevia pikkuteitä.

Juoksin yhteen suuntaan 6 kilometriä, käännyin takaisin ja parin kilometrin päästä koukkasin seuraavalle pikkutielle. Pahaksi onnekseni, tielle oli ajettu sepeliä. Ihanaa, jalkojen alla kivasti pyörivää sepeliä. Toivoin, että se loppuisi ja jatkuisi ihanana hiekkatienä niin kuin se on aina ennen ollut, mutta ei. Puolentoista kilometrin ärsytyksen jälkeen totesin, että ei se sepeli mihinkään lopu, ja päätin kääntyä kahden kilometrin kohdalla takaisin. Takaisin kääntyessä pitikin pitää pieni henkisen valmennuksen tuokio, jonka keskeisin sisältö oli suurinpiirtein näin kikkelis kokkelis, mitäs läksit. Kotia ei päästä jos ei juosta takas. Ne kaksi kilometriä kuluivat vähän nopeammin kuin menomatka, mutta kyllä kaikenlainen juoksufiilis oli lopussa, kun pääsin takaisin hyvälle tielle. Fiiliksen kruunasi energiajuoma, joka olisi toiseksi viimeisellä kilometrillä hieman halunnut tulla takaisin. Hoh hoi.

Ehkäpä ensi kerralla menee paremmin.