Väsymyksen voittamista

Häiden suunnittelu oli hauskaa. Askarteleminen, ostoksien tekeminen, lisää askarteleminen, suunnittelu, miettiminen, uudestaan suunnittelu, toteuttamisen mahdollisuuden tai onnistumisen miettiminen, suunnittelu ja askartelu. Kaikki oli hauskaa ja antoisaa. Mutta kuin huomaamatta, kiire tuli. Viimeisiin pariin viikkoon en ehtinyt juoksemaan kertaakaan, kun töiden lisäksi 90% ajasta meni jollain lailla häiden suunnitteluun. Jos ei muuten, niin koemeikissä tai -kampauksessa istumiseen. Tai kaason kanssa miettimiseen, olisiko kahvi parempi tarjota kello 18.30 vai 19.00. Kuinka kauan x ihmistä syö. Kuinka kauan menee onnitteluihin? Onko vieraslahja parempi toteuttaa näin vai noin? Jos näin, niin mistä ihmeestä saan tarvikkeet? Onnistuin kuitenkin olemaan hyväntuulinen ja iloinen morsian, en väsyitkua tihrustava bridezilla. Kielsin itseäni stressaamasta liikaa, ja onnistuin. Häitä edeltävänä yönä meinasin (ensimmäistä kertaa) olla nukahtamatta asioita miettiessä, mutta sitten päätin, että kaikki hoituu. Kaikki on kunnossa, ja jos ei ole, niin kaaso hoitaa. Nukahdin. :D

Vielä häiden aattona minulla oli hieno visio siitä, kuinka sunnuntai-iltana, tai viimeistään maanantaina lähden lenkille. Vaan kun sunnuntaina saatiin hääpaikan ovet suljettua, autokuormat tavaraa tuotua kotiin ja purettua olkkarin lattialle, ei siinä kuulkaa mitään jaksanut. Ja maanantaina alkoi arki taas, eikä vieläkään jaksanut. Eikä tiistainakaan. Ei huvittanut, eikä jaksanut. Kaikki ajatustoimintaa vaativa oli ihan kamalaa. Seisoin kukkapenkin äärellä toisessa kädessä tulppaanin sipuleita ja toisessa puutarhalapio, ja yritin ajatella kuinka sipulit istuttaisin. Lopulta kaivoin kuopan ja asettelin sipulit miten sattui. Mikä symmetria ja nätti istutus?

Väsymys kerää väsymystä puoleensa. Kun väsyttää, ei jaksa lähteä lenkille. Lenkkeilystä ei saa energiaa, joten väsyttää lisää. Väsyneenä ei jaksa miettiä mitä söisi, vaan syö huonosti. Huonosti syöneenä väsyttää lisää. Ja niin edelleen. Tiesin kuitenkin, että tästä vielä noustaan, kunhan keho ja mieli saa levätä riittävästi. Ja kyllä vain, nyt alkaa taas kiinnostaa jääkaapin sisältö ja lenkkisää. :) Viikko siinä vierähti, ja kyllä oli raskaampaa kuin maratonin juokseminen.

Myönnän, että kiitos kesän ja syksyn kiireiden, en ollut se elämänsä timmeimmässä kunnossa oleva morsian. Vaan olin se morsian, joka stressasi, että mahtuuko vajaa vuosi sitten ostettuun morsiuspukuunsa. Mahduin. Ja nyt lähtevät ne kilot, joita matkalla keräsin. Niitä on monta, ihan liian monta.

Yhteistä matkaa hyvin kulkekaa

Aina silloin tällöin saa kertoa kaikenlaisia (teko) syitä blogin hiljaisuudelle, mutta tällä kertaa syksyn hiljaisuus on johtunut puuhista, suunnittelusta ja askartelusta, jotka huipentuivat viime lauantaina.

 Me tahdoimme.

Olen täällä.

Ajattelin vain kertoa, että olen täällä. Elossa ja hyvinvoivana, varsinkin nyt kun helteet ovat ohi. ;) Olen ilmeisesti jääkarhujen sukua, sillä +30 asteen helteessä tekisi mieleni vain kaivautua pakastimeen sen sijaan, että lähtisin lenkille. Mutta nyt säät ovat vallan mainiot, ja juoksemisesta nautin taas. <3 Kiireet sen sijaan eivät ole hellittäneet, nytkin on ihan riittävästi suunniteltavaa ja askarreltavaa ja paskarreltavaa ja ajateltavaa töiden lisäksi. Ehkä joskus helpottaa, toivottavasti. En siis edelleenkään lupaa postaavani useammin kuin kahden kuukauden välein, mutta täällä ollaan. :) Luen paljon, ja kommentoinkin, kun sanottavaa on. :) Ihanaa syksyä kaikille!

It's now or it might be never

Kuinkahan monta kertaa olen aloittanut blogitekstin kertomalla, että nyt aloitan taas oikein kunnolla lihaskuntotreenin? Linkittänyt läjän erilaisia kyykky-, vatsalihas-, ja punnerrusohjelmia ja palannut kuukauden päästä kertomaan, että saattoi taas käydä niin, että unohdin. Jos edes muistin uutta alkua aloittaneenikaan. Olen sunnittelut tarkkoja ohjelmia ja treenipäiviä, ja päätynyt unohtamaan ne.

Tiedättekö mitä? Minä aloitan taas! Tajusin pyöräillessäni, että nyt on pahasti päässyt unohtumaan yläkroppa. Pyöräily ja juoksu pitävät jaloista huolen, mutta vatsalihakset ovat viettäneet lomaa jo aika kauan, muista osa-alueista puhumattakaan.

Tällä kertaa teen jotain kuitenkin toisin. Keväällä luin Kaisa Jaakkolan Taikinasta teräkseksi-kirjaa, ja nyt sain loksahtamaan kohdalleen sen, että mikä mun lihaskuntotreeneissäni on ollut pielessä. Kaisa puhuu kirjassa siitä, kuinka pitää muuttaa yksi tapa kerrallaan, pikkuhiljaa. Antaa itselle aikaa tottua muutokseen ja uuteen juttuun. Jos haluat muuttaa ruokavaliosi, muuta se yksi ateria kerrallaan. Opettele ensin parin viikon ajaan syömään hyvä aamupala, sitten vasta siirry seuraavaan.

Tämähän se. Jos en ennenkään ole koskaan treenannut viittä kertaa viikossa salilla, niin miten ihmeessä se onnistuisi ykskaks? Varsinkaan, kun lihaskuntotreenit eivät ole lempparipuuhiani. Jos minulla on puoli tuntia aikaa, ja valitsen lyhyen lenkin, olen parissa minuutissa jo ovella menossa. Jos valitsen punnertamisen ja vatsalihakset, istun vielä vartin päästäkin sohvalla ja päätän tehdä treenin sitten illemmalla-huomenna-ensi viikolla.

Aloitetaan siis pienestä. Tekemällä vähemmän kuin oikeasti pystyisit tekemään, rakennat innostusta ja energiaa. Otetaan siis pieni tavoite, vaikka kerran viikossa puoli tuntia jotain. Tavoitteena kun ei ole mikään kisakireä ja timmi kroppa, niin en todellakaan tarvitse niitä aiempia listoja, joissa oli monta eri liikettä ja sarjaa ja toistoa ja painoa (ja jotka vain ärsyttivät, kun en muistanut, että mitä piti tehdä ja montako ja joka välissä piti vilkuilla muistiapua). Kun saan rutiiniksi puoli tuntia viikossa ilman, että puolituntinen toteutetaan sunnuntai-iltana kymmenen jälkeen, että saadaan se "tällä viikolla tehtyä", voisin lisätä toisen puolituntisen. Ja sitä rataa. Rakenna onnistumisten päälle: monta pientä onnistumista johtaa isoon onnistumiseen.

Oman elämänsä supernainen - kyllä!

Eilen ehdin vapaapäivän kunniaksi tekemään pidemmän pyörälenkin. Viikolla jo harmitti, kun aikaa pitkille lenkeille ei ole ollut ja olen ehtinyt vain vähän ulkoiluttaa pyörääni puolen tunnin lenkkien verran. Niinpä kun oli vapaapäivä, päätin käydä vähän kauempana kääntymässä. Lenkkisuunnitelmat menivät hieman uusiksi kesken matkan useampaan otteeseen hirveän kovan vastatuulen takia, joten päädyin kiertämään 50 kilometrin "ympyrän", johon kului aikaa 2:25. Oli kivaa, kauniita maisemia ja eläimiä siellä sun täällä, lämminkin olisi ollut, jos ei olisi tuullut kylmästi.

Tänään olin ajatellut juoksennella vähäsen, sillä varauksella, että jos jalat eivät olisi eilisestä palautuneet, olisin jättänyt lenkin väliin. Yleensä en tykkää juosta päivällä, varsinkaan jos on kuuma, mutta tänään oli vähän pakko. Illalla kun taitaa olla vähän muuta tekemistä, ja jos lenkin olisi sinne jättänyt, olisi se jäänyt tekemättä. Päätin kävellä vähän joka välissä kuumuuden takia, ja reitinkin valitsin niin, että saisin juosta edes osan matkaa varjossa paahtavien peltoaukeiden sijasta. Mua ei jotenkin ole tehty yhteensopivaksi hellekelien kanssa, viihdyn paljon paremmin hieman viileämmässä. Lenkille kertyi mittaa hieman vajaat 9,5 kilometriä ja aikaa kulutin 1:17.

Kotimatkalla hetkellisesti ehdin jo harmitella, että oon hidas joka suhteessa. Paksu pullukka, joka mennä möngertää eteenpäin kuin nopeammat menevät ohitse mennen tullen ja palatessakin. Sitten kuitenkin tajusin verrata tilannetta hieman taaksepäin.

Kolmisen vuotta sitten koin olleeni oikeinkin urheilullinen, jos kävin kerran viikossa jumpassa ja pyöräilin tallimatkan edes 2-3 kertaa viikossa (edestakainen matka taisi olla huimat 4 kilometriä). Tälläinen urheilullisuus myös oikeutti ostamaan herkkuja kauppareissulla mielin määrin. Pari vuotta sitten olin ikionnellinen, kun jaksoin ensin hölkätä kaksi, sitten viisi minuuttia kerrallaan. Vuosi sitten makasin sohvalla miettimässä, että kyllä minäkin haluan lenkille, kun muutkin. On siis kyllä aika huikeaa, että nyt pystyn aivan hyvin tekemään ensin pitkän pyörälenkin ja seuraavana päivänä juoksemaan. Minä olen oman elämäni supernainen! Jos sitä jatkossakin muistaisi verrata omia tekemisiään ainoastaan omiin tekemisiin. Jokaisella on omat taustansa ja juttunsa, eikä yhtään auta verrata muiden muilla tavoilla saavutetuja tuloksia omiinsa.

Mitä maratonin jälkeen? Osa 2

Aloitin tosiaan seuraavan maratonin selailemisen jo heti kotimatkalla. Olisihan vaihtoehtoja vaikka kuinka monta, vaikka missä ja vaikka milloin. Mutta. Kyllä kuitenkin tekisi mieli lähteä (ainakin) vielä kolmannen kerran Tukholmaan. Olkoon huonoon aikaan. Jos toukokuussa ei työkiireiltään ehdi juoksemaan, niin eipähän ainakaan tule pilattua juoksukuntoa juoksemalla liikaa. ;) Salaa on kyllä ollut mielessä, että voisi olla kiva tehdä aina joskus pieniä viikonloppureissuja Euroopan kaupunkeihin ja juosta siellä sitten. Onhan noita tarjolla, Tallinna, Riika, Oslo, Amsterdam, Berliini... ;)

Mutta ensi kevääseen on kauhean pitkä aika ja näköjään tykkään hurjasti tähdätä johonkin. Edellisinä kahtena syksynä olen ollut paikanpäällä Tampere maratonilla (ent. Varala maraton), toissavuonna juoksin ensimmäisen puolikkaani ja viime vuonna kannustin juoksijoita blogimiitin yhteydessä. Tekisi mieleni ehkä tänäkin vuonna. Tekisi ehkä mieleni kokeilla kymppiä siellä. En ole koskaan juossut kymppiä missään koskaan tosissani, olisikohan nyt sen aika?

Selaillessani juoksutapahtumia tuli myös vastaan Kuopiossa juostava Itsenäisyysmaraton, joka järjestetään 6.12. Voisi olla hauskaa juosta puolikas hieman talvisemmissa oloissa? Reitti tosin ilmeisesti on reilun viiden kilometrin mittainen, joten jo puolikkaallakin maisemat tulisivat tutuiksi. :D

Toki ehkä tekisi mieli kokeilla jotain pientä triathlonia, ehkä. Ja hei, jos mieleen tulee jotain kivoja tapahtumia, niin saa ehdottaa!

Mitä maratonin jälkeen? Osa 1

Ennen maratonia mulla oli kahdenlaisia ajatuksia ajasta maratonin jälkeen. Toisaalta olin aivan varma, että tämä jäisi ainoaksi maratonikseni ja juoksisin myöhemmin pelkkiä puolikkaita. Toisaalta ajattelin, että en suunnittele kesäksi yhtään mitään, koska joko hajotan itseni tai sitten en vain halua juosta koko kesänä.

Ensimmäinen ajatus on sinäänsä ihan realistinen, että usein tuntuu, että aikaa ei ole riittävästi maratonin vaatimille pitkille lenkeille.   Toinen ajatus lähti siitä, että viime kesänä ärsytti kuin jäätyneen käpynsä hukannutta oravaa, kun en voinutkaan juosta ja toteuttaa kevään suunnitelmiani. En siis halunnut, että sama toistuisi JOS loukkaisin itseni taas. Lisäksi kiireisimpinä aikoina tuntui, että minun pitää juosta. Tai siis ennen lenkkiä saattoi tuntua siltä, jälkeenpäin oli yleensä aina kivaa. Mutta ajatuksissa saattoi pyöriä, että tällä viikolla pitää vielä juosta x lenkkiä, joilla pitää tehdä asiat y ja z. Taisin eräälle kaverillenikin sanoa, että Tukholman jälkeen ei enää tarvitse juosta. Tämä ajatus vain vahvistui, kun useammankin kerran bussissa/laivalla kuulin sivukorvalla keskusteluita "maratonmasennuksesta". Siitä, kuinka maratonin jälkeen ei yhtään tee mieli juosta ja saattaa mennä kauankin, ennen kuin taas huvittaa.

Kuinka väärässä tosiaan ihminen voikaan olla? Epä tiennyt pää, että jo sunnuntaina heti päästyäni laivalta bussiin (eli toimivan netin pariin) selailin vaihtoehtoja seuraav(a/i)lle pitkälle juoksulle. Siinä vaiheessa haaveilin, että seuraava maraton juostaisiin joko alkukeväästä/syksyllä -15. Samana iltana päästyäni kotiin, mieli hinkui lenkille. Onneksi jalat sanoivat kovasti vastaan vielä silloin. ;)

Tein viime viikolla muutaman pyörälenkin ja tänään en enää pystynyt vastustamaan juoksuhalujani, vaan kävin pienellä 4 kilometrin lenkillä. Tästä se lähtee. :) Olen jo hetken pyöritellyt päässäni erilaisia vaihtoehtoja tuleviksi suunnitelmiksi, mutta niistä lisää sitten ensi kerralla.