maanantai 2. kesäkuuta 2014

Tulin voittamaan, en anna minkään seisoo tiellä

Ei pidetä teitä enää jännityksessä, olen lauantai-illasta asti ollut maratoonari. ;) Tästä tulee pitkä teksti, joten tuossa siis lyhyesti ja ytimekkäästi raportin tiivistelmä.

Matka alkoi perjantaina linja-autokyydillä Helsinkiin. Lähdin matkaan Vetikko travelin järjestämällä matkalla, johon sai risteilyn lisäksi valita lisämaksullisen meno-paluukyydin satamaan ja takaisin. Se tuntui helpolta ja yksinkertaiselta, ei tarvinnut miettiä miltä junalta ehtii satamaan ajoissa ja toisinpäin. Linja-automatka alkoi kovin pakokauhuisissa tunnelmissa, kun erehdyin ajattelemaan kuinka pitkä matka 42,2 kilometriä on. Tai kuinka pitkä aika on 6 tuntia.

 Onneksi oli luettavaa, jonka avulla sai ajatukset unohduksiin.

Hieman oli perjantaina muutenkin sekavat tunnelmat. Toisaalta olin ihan vain menossa jonnekin, hengailin mukana tajuamatta mitä edessä oli, mutta kun maraton pääsi tajuntaan, pakokauhu iski. Olin aivan varma, että en pääse maaliin. Joudun keskeyttämään, joku paikka hajoaa tai seinä on ylitsepääsemätön. Oloa eivät myöskään helpottaneet satunnaiset sivukorvalla kuullut haaveet 4 tunnin alituksesta, juostusta paristakymmenestä maratonista tai ihmettelyistä, että kuinka siellä kuulkaa onkaan oikein viiden ja puolen tunnin jäniksiäkin, hyvänen aika! Tunsin olevani kovasti väärässä paikassa. Onneksi oli mukavaa seuraa!

Lauantaiaamunakaan ei vielä oikein tajunnut mihin oltiin menossa, mutta niin vain tuli syötyä hyvä aamupala ja haettua juoksunumerot. Niitähän ei saanut perjantai-iltana antaa, koska varustepussissa ja osalla numerolapussakin oli rahapelifirman mainos, joten piti odottaa, että päästiin pois Suomen vesiltä.


Eniten oikeastaan huolestutti, että ehdinkö ajoissa laivaan? Kuusi tuntia startistahan täyttyi kello 18 ja laivalla piti olla viimeistään 18.30, sillä laiva lähti kello 19. Onneksi maihinnousukortit sai jättää matkatoimiston tiskille terminaaliin, joten luotin siihen, että näkevät minun vielä puuttuvan, jos laivan pitäisi jo lähteä. Kävelymatka Östermalmin urheilukentälle sujui aika hiljaisissa merkeissä ja toivoen, että takaisin tullessa muistaisi (suoran) reitin.

Ensin kierreltiin expo, hieman himoitsin paitoja, joissa selässä oli reittikartta, mutta jätin ostamatta. Garminin jänisten tiskiltä tarttui mukaan kaksi ranneketta, toisessa ajat 5:15 ja toisessa 5:30-loppuaikoihin.  Sen jälkeen vietiin tavarat varustesäilytykseen, kertakäyttösadetakki päälle ja tunnin odottelu. Siinä istuin ja nypin alustaa miettien, että mitä vauhtia uskaltaisin lähteä ja miten tässä nyt käy ja kannattiko ja pääsenkö kuinka pitkälle. Kuitenkin sitten taas kun oltiin siirrytty lähtökadulle, hengailin siellä yhtään jännittämättä, kun lähtöön oli 10 minuuttia. Ihan kuin olisin hengannut vain jossain muuten vain. Juuri ennen lähtöä huomattiin, että 5:30 jänis oli aika lähellä, ja kierrettiin kadunreunaa jäniksen perään. Samantien lähtölaukaus kajahtikin, ja niin oltiin matkalla ennen kuin ehdin tajutakaan. :)

Riisuin sadetakin jo lähtösuoralla, kun aurinko alkoi paistaa. Alunperihän luvattiin sellaista +13 ja pilvistä säätä, joten jätin aurinkorasvan kotiin ja lippiksen laivalle. Hupsis. Kaiken lisäksi sykemittarin gps ei löytänyt satelliitteja, joten juoksin ihan mututuntumalla ja hyvälle tuntui. Parin kilometrin kohdalla 5:15-jänis oli ihan vieressä ja kaveri lähti siihen porukkaan. Minä jäin peesailemaan hitaampaa jänistä. Viiden kilometrin kohdalla sykemittari löysi satelliittinsa ja huomasin heti, että vauhti oli ihan liian lujaa. Mentiin sellaisia 6:40-kilometrejä ja tiesin, että sellaisella kyydillä sammuisin puoliväliin ihan varmasti. Hetken aikaa mietin, olisiko kivempaa juosta porukassa vai maaliin asti, ja päätin valita jälkimmäisen vaihtoehdon. ;) Hidastin vauhtia ja jäin jänisporukasta jälkeen.

Jossain 7 kilometrin paikkeilla, hieman ennen Västerbron siltaa tajusin, että vasemman jalan kantapäähän sattuu joka askeleella. Kävin mielessäni kaikki tuntemani kirosanat useampaan otteeseen ja mietin, että kuinka voi olla mahdollista, EI TAAS. Onneksi tuli silta, olin nimittäin aiemmin jo päättänyt kävellä sen, ihan varmuuden vuoksi. Kävellessä kipu katosi, eikä sitä enää tuntunut enää ollenkaan. Oikeastaan koko loppu ekasta lenkistä meni ihan vain fiilistelessä hyvää fiilistä ja sitä, miten vierailta viime vuoden itkuiset kilometrit tuntuivatkaan verrattuna tähän vuoteen. 17 kilometrin kohdalla teki mieli tuulettaa, kun ohitin keskeytyspaikkani. Siinä kohtaa tiesin, että mulla on mahdollisuudet maaliin asti.

Iloa ei kuitenkaan kauaa kestänyt, kun hieman ennen 20 kilometriä alkoi tuntua, että ei oikein nesteet imeydy ja mietin, mahtavatko tulla ylös asti. Lisäksi siinä oli pitkästi paahteista auringonpaistetta, mikä ei helpottanut heikohkoa oloa. Kävelin aika pitkästi ja mutustelin tarjottuja suolakurkkuja. Olo alkoi pikkuhiljaa parantua, mutta varmuuden vuoksi kävelin Djurgårdenin pieniä ylämäkiä. Sen verran hassulta tuntui, kävellessä en tuntunut etenevän ollenkaan.

Kun päästiin pois Djurgårdenin lenkiltä, oli jäljellä enää 15 kilometriä ja huikkasinkin jollekin suomalaiselle, että enää ei ole yhtään pitkä matka maaliin. :D En kuitenkaan uskaltanut päästellä menemään, sillä pelkäsin, että heikko olo iskee uudestaan enkä jaksa maaliin. Vuorottelin juoksua ja kävelyä ja kilometri kilometriltä pääsin eteenpäin. Jossain kohtaa tajusin, että pohkeita jomottaa jo. Västerbron sillalla Ice Powerin pisteellä suihkutettiin halukkaille Ice poweria jalkoihin, ja otinkin sitä molempiin pohkeisiin. Joko se, tai ylämäen kävely, tai placebovaikutus toimi, mutta jomotusta en enää huomannut.

35 kilometrin väliaikapisteellä huomasin, että aikaa maksimiaikaan olisi niin, että vaikka kävellen ehtisin maaliin ennen maksimiaikaa - jos ei minua heitettäisi pois lenkiltä. 7 kilometriä. Toisaalta fiilistelin matkan lyhyyttä, ja toisaalta nauratti, kun niin pitkä matka tuntui ihan kuin tarvitsisi pinkaista enää postilaatikolle. Nautin jokaisesta hetkestä, ja pikkuhiljaa pääsin eteenpäin. Vuorottelin edelleen juoksua ja kävelyä. Välillä minuutin pätkissä molempia, välillä juoksin aina seuraaavaan mutkaan ja vielä seuraavaan ja sitten vielä johonkin. Kannustuksesta sai aina hyvin energiaa jatkaa, "bra jobbat" kuului niiin monta kertaa ja oli niiiiin huikeaa, että näinkin hitaita jaksettiin tsempata ja kannustaa.

40 kilometrin jälkeen ei enää oikein olisi edes malttanut odottaa maaliin pääsyä, ja juoksuvauhtikin kasvoi. Sitten ihan toiseksi viimeisessä käännöksessä ennen kääntymistä stadionille järjestäjät vetivät köyden reitin poikki nenän edestä ja viittoivat syrjään. Mieleen tuli, että nytkö tämä jäi tähän. Olinko katsonut kelloa väärin? Kävellyt liikaa? Oliko maali jo suljettu? Sitten tajusin, että edessäni oli moottoripyöräpoliisi, joka viittoili seuraamaan perässä. Vaihtoivat siis kadun kaistaa, jolla juostiin. Hyi kauhea, ei noin saisi pientä ja hidasta juoksijaa säikytellä. Mutta olihan se siistiä juosta, kun edellä ajoi moottoripyöräpoliisi kaikki valot vilkkuen. ;) Siinä ei kehdannut enää kävellä, vaikka ei olisi juosta jaksanutkaan.

Stadionille kääntyminen oli aivan mahtavaa. Joku järjestäjä siinä vielä kannusti, että "hyvä Suomi" ja otin loppukirin. Eikä maaliin voinut tulla tuulettamatta, kyynel silmäkulmassa ja mieli korkealla. Olo oli kuin voittajalla, vaikka lopputuloksissa ei tainnut kovin montaa minun jälkeeni tulla. Mitalin kun sai kaulaan ei yhtään säilynyt silmäkulma kuivana. Minä. Pääsin. Maaliin. Minä. Juoksin. 42,2 kilometriä. MINÄ TEIN SEN!

Poistuessani stadionilta osui katse tauluun, jossa loppuajat näkyivät. Huomasin, että en ollut edes pysäyttänyt kelloani, joten ajasta ei ollut mitään tietoa. Onneksi lahden toisella puolella oltiin paremmin perillä asioista, ja onnitteluviestin lähettäjä sai kertoa minulle loppuaikani. ;) 5.51,07. Jäihän siihen vielä yhdeksän minuutin verran luppoaikaa. ;) Östermalmin kentältä vielä finisher-paita mukaan, ja kuivat vaihtovaatteet päälle. Edessä oli vielä viimeinen rutistus laivalle. Ehdin juuri ja juuri, astuessani laivaan kuulin kuulutuksen, jossa kerrottiin portin sulkeutuvan 3 minuutin päästä. Hytissä odotti pullollinen hyttilämmintä Fresitaa, jota asiaankuuluvasti skoolattiin kertakäyttömuovimukeista. ;)

Sanoinko jo, että pääsin maaliin? Ihan huikeaa. Päässäkin naksahti ehkä jotain, sillä mietin jo, että missä haluaisin seuraavan kerran juosta maratonin.

14 kommenttia:

  1. Mieletöntä, huippua, ihanaa ja vaikka mitä! :) Onnea hurjasti hienosta urakasta!

    VastaaPoista
  2. Voi Anna, loistavaa, mahtavaa, upeeta!!!!! Onnea, onnea miljoonasti!!! Sä olet rautaa!!!! Ja ihana postaus, niin rehellinen kaikkine tuntemuksineen. Wauh!

    VastaaPoista
  3. Onnittelut ihan hurjasti!!! Olen todella iloinen puolestasi. Sinä idolinani minäkin aijon joskus maratonille. Sun postauksista saan voimaa pyristellä eteen päin treeneissä. Olisi hienoa joskus juosta samassa Maraton kisassa sun kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Meillä on parina syksynä ollut blogimiitti Varalamaratonin (nyk. Tampere maraton) yhteydessä, tule mukaan jos tänä syksynä järjestetään taas miittiä. :)

      Poista
  4. Wau! Sitkeä ja määrätietoinen työsi palkittiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä todella hieno tunne ylittää maalilinja. :)

      Poista
  5. Aaaaww! Tippa tuli linssiin !! Niin huikeeta ja hienoo! Vitsit, miten ihanaa, että sun vuoden takaiset pettymyksen kyyneleet on nyt vaihtuneet onnen kyyneleisiin! <3 Todella suuret onnittelut, Anna!!! Oot maratoonari :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 Oli kyllä niin mahtava kokemus, että ei taida viimeiseksi jäädä. :)

      Poista
  6. Ihana, Anna - maratoonari! Ihanaa, että sain olla mukana. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sulle, että olit mukana! <3 Oli tosi huippu reissu, jos sitä kuitenkin lähtisi ensi vuonna itsekin?

      Poista
  7. Vau! Mahtava suoritus! Onnea! :)

    VastaaPoista
  8. Mun oli pakko tulla lukemaan tää. Hymyilytti ja silmät kostui :).

    VastaaPoista